Phronesis




Monuments piti huilitauon. Bändin säveltäjällä John Brownella oli ongelmia. Yhtyeen rivitkin rakoilivat. Rumpali Anup Sastry soitti vielä levyllä, mutta jätti sitten ryhmän. Huolet piti selvittää ennen kuin bändi pystyi jatkamaan eteenpäin. Nyt mennään taas.

Phronesis on yllättäen, kun tästä bändistä on kyse, kreikkaa. Niinhän ne ovat olleet kahden aiemmankin levyn nimet. Se on termi tilanneälylle, sellaiselle viisaudelle, että toimii oikein tilanteen vaatimalla tavalla. Oiva nimi, joka sopii tälle levylle. Monumentsilla on phronesissia piisannut. Vastoinkäymiset on käännetty voitoiksi ja niistä on tehty voimakkaita biisejä.

Solisti Chris Barrettoa käy hieman sääliksi. Genre ei ole helppo. Kitaraa on paljon ja niille pitää pärjätä. Ärjyttävää ja karjuttavaa on enemmän kuin koskaan. A.W.O.L, Hollow King ja varsinkin Leviathan sattuvat kuulijankin kurkkuun. Vaan annetaan hänen oikein laulaakin. Lauluosuuksien ääripäitä on venytetty ennestään. Kuunnelkaa Mirror Image, niin tiedätte mitä tarkoitan. Se on Michael Jacksonin ja Morbid Angelin hybridi. Aika tarttuva silti. Ivory ja Celeste tarjoavat tuota lajia lisää.

Phronesis on vihaisen bändin komea levy. Se kuulostaa hyvältä ja iskee kovaa. Ilmaa ja muskeleita on sopivassa suhteessa. Toisaalta se osaa olla hyvin herkkä. Stygian Bluen kiroilu on vähän teiniä, mutta annetaan se anteeksi. Herkkyyden näyttäminenhän on suurinta rohkeutta.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit