Live With The Plovdiv Psychotic Symphony




Sons Of Apollon debyyttilevy Psychotic Symphony oli yksi kaikkien aikojen kovimmista. Olen edelleen tuota mieltä. Olen lukinnut väittämäni. Oli nimittäin syytäkin olla, sen verran kovia pelimanneja sillä esiintyy. Bändi paiskoi töitä koko viime vuoden. Suomeen sitä ei saatu. En tiedä muistiko kukaan edes kysyä. Oli miten oli, viime vuoden syyskuussa Mike Portnoy ja kumppanit esiintyivät Bulgariassa. Konsertti pidettiin samassa paikassa missä Devin Townsend Project kuvasi viimeisen DVD:nsä. Kyseessä on vanha roomalainen amfiteatteri Plovdivissa. DVD:ltä näkee, että se on ihan kaupungin ytimessä. Sen alta näyttää menevän iso tie. Idea keikan taltioimisesta tuli yhtyeen managerilta. Iso peukku.

Yhden levyn jälkeen live. Rohkeaa. Mitä täytteeksi? Bändi ratkaissut materiaalin puutteen siten, että se esittää koko levynsä ja päälle nipun lainabiisejä. Nyt riittää. Konsertissa on kaksi osaa. Ensin soittaa pelkkä bändi. Toiselle jaksolle mukaan liittyy Plovdin sinfoniaorkesteri ja kuoro. Joo, tämä konsepti on tuttu. Mikäpä siinä. Se toimii. God of the Sun avaa illan. Katsomista häiritsee vähän runsas savun käyttö ja siitä johtuva kuvan keltaisuus. Tulee 80-luku ja ensimmäinen VHS jolla näin Jeff Scott Soton laulamassa mieleen. Kyseessä oli Yngwie Malmsteenin Japanin live. Signs of the Time on vielä jotenkin hätäisesti leikattu. Oikein ei ehdi nähdä mitä kukakin soittaa. Divine Addictioniin mennessä joko silmä on tottunut tai leikkaaja rauhoittunut. Dream Theater -laina Just Let Me Breathe sopii tälle bändille upeasti. Ron "Bumblefoot" Thal osallistuu laulamiseen. Hyvä! Billy Sheehanin soolo on, no bassosoolo. On hän vaan melkoinen soittaja. Lost in Oblivion menee nopeasti. Jeffin soolo sen sijaan tuntuu kestävän. Hän esittää pari Queenin kappaletta. Hyvin menee ja Apogee toimii. Alive on nätti. Jeffin kurkussa on jotain. Ääni särkee. Maximum Opuksen aikana hän saa levätä ja vaihtaa hienompaa ylle.

Bändi kertoi etukäteen soittavansa lainabiisejä. Se ei kuitenkaan paljastanut mitä. Heti ensimmäinen osoittaa, että nyt ei päästetä Jeffiä helpolla. Led Zeppelinin Kashmir on vaan niin upea alkuperäisenä, ettei sitä voi parantaa. Sama vika seuraavallakin. Ronnie James Dion esitys Gates Of Babylonista on täydellinen. Labyrinthin jälkeen pitäisi DVD:llä olla Aerosmithin Dream On, muttei ole. Oli ongelmia. Samasta syystä Pink Floydin Comfortably Numb puuttuu kuvalta. CD:ltä ne onneksi löytyvät. Hyvin menivät. Varsinkin ensimmäisellä Jeffin äänen säröisyys ei haittaa, vaan on plussa. Mike muuten laulaa Roger Watersin osuudet.

Ozzyn Diary of a Madman on upea sävellys. Nyt sen esitys jää upeasta lopustaan huolimatta jotenkin vaisuksi. Kuoro kuulostaa silti mielettömältä. Sekä Ozzy että Randy ovat ehkä liian ainutlaatuisia coveroitaviksi. Samaa voi sanoa Freddie Mercurysta ja Brian Maystä. A Show Must Go, kyllä. JSS esitti joskus Queeniä oman bändinsä kanssa. Silloin onnistui paremmin. Hell's Kitchen ja Derek Sherinian soolopätkä palauttavat keikan onnistumisen puolelle. Kyllä, Falling Into Infinity on Dream Theater -lempparini. Lines in the Sand on siis herkku. Van Halenin And the Cradle Will Rock ei ole. Coming Home lähetti bändin lomalle ja muiden projektien pariin. Kyllä tällä livellä muutaman hetken pärjää, varsinkin kuunneltuna se on oikein hyvä, mutta uusi studiolevy olisi erittäin tervetullut.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit