Black Anima




Sähköistä säksätystä ja sitten Minni Hiiri aloittaa laulamisen. Lacuna Coilin uutukaisen alku puistattaa. 90-luvun eurodiskobändit tulevat mieleen. Ei, en pidä Cristina Scabbian kuulaasta helium-äänestä. Pari minuuttia menee onneksi nopeasti. Sword of Anger alkaa väkevästi. Andrea Ferro ärjyy ja karjuu. Sopii. Toimii.

Kahden näin erilaisen laulajan käyttäminen on haastavaa. Monet pitävät, minä en. Sallitaanko se minulle? Ne biisit joilla Andrea on pääsolisti toimivat ja kelpaavat. Ymmärrän, että Cristina on olennainen osa Lacuna Coilin soundia. Olisivat ehkä tavallisempi ja tylsempi bändi ilman häntä. Toisaalta voi olla, että Andrean olisi nostettava tasoaan, jos hän laulaisi yksin. Kuinka hyvä bändi olisi silloin? Kuka ties? Kuka haluaa ottaa selvää? Ja mitä tuo minulle kuuluu? Nyt hänen roolinsa on joka tapauksessa rajoitettu tuohon uhoamiseen.

Black Anima on siis minulle hankala levy kuunnella. Se ärsyttää ja kiukuttaa. Että tälläistä tehdään. Varmasti fanit pitävät. Sapluuna on ennallaan. Jotain tässä levyssä nimittäin on, kun siitä piti lähteä kirjoittamaan. Tunnustus. Pidän itse asiassa aika monista sen biiseistä. Raskaita ovat. Hyvin sävellettyjä. Ne eivät ole ihan samasta puusta. Seassa on helmiä. Osa menee amerikkalaiselle industrial ja nu metal -osastoille, mutta kyllä vanhan mantereen heviäkin on mukana. Tai no, ainakin skandinaavista rakkausmetallia kuullaan.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit