Pitfalls




Leprous lupailee yllätystä. Mitä juuri tapahtui? Hämmennystä on odotettavissa, vai? Yhtyeen musiikin tyyli on kyllä elänyt kautta aikojen hyvinkin paljon. Progesta on moneksi. Välillä se oli värikästä ja pirskahtelevaa, sitten harmaata ja synkkää. Steriilistä soundi pomppasi orgaaniseen. Nyt pitäisi olla taas jotain uutta.

Pitfalls ei ole metallia millään mittarilla. Se ei ole se yllätys, sillä edellinen levy Malinakaan ei oikeastaan ollut. Jouset eivät yllätä, koska niitä oli jo parin vuoden takaisella kiekolla. Raskaita nämä kappaleet voivat olla, mutta eri tavalla kuin mihin hevissä on totuttu. Enpä arvaile enempää. Musiikki kertoo. Levyn painostavuus syntyy Einar Solbergin laulamista tarinoista. Laulaa muuten taas uskomattoman hienosti. Mies on kärsinyt ahdistuksesta, tai oikeastaan aika pahasta masennuksesta. Otetaan aika pois, pahasta masennuksesta. Kun se mörkö halaa, otteestaan on vaikea päästä irti. Onneksi pääsi. Saatiin vielä tämän levyn kappaleet tuliaisina.

Pitfallsin avaa ensimmäinen YouTube-sinkku Below. Se on jousilla koristeltu surumielinen pop-kappale. Sen jälkeen kuultava I Lose Hope kuulostaa siltä kuin alakuloinen bändi yrittäisi soittaa diskoa. Tämän päivän Red Hot Chili Peppers tulee mieleen. Samaan osastoon menee By My Throne. Sitä ennen kuulta Observe The Train on yksinkertaisesti surullinen. Alleviate on kuulemma helppo kappele. Meni ohi. Oliko liian yksinkertainen? Uusi kokeilu. On hyvä. Sen jälkeen, At The Bottom kasvaa sfääreihin. Tästä minä pidän. Huikea kappale, mutta hienompaa on tulossa.

Pitfalls on bändin mukaan kaksijakoinen levy. Alussa kuullaan poppia ja lopussa progea. Kuuntelija päättää genren. Jos haluaa. joka tapauksessa Distant Bells on hieno sävellys. Sen musiikin säveltämiseen Einar on saanut apuja basisti Simen Børvenilta. Jouset! Oi että soivat upeasti. Biisissä on voimaa. Sähköinen ja sähäkkä Foreigner tuntuu olevan väärässä seurassa. Silti sille on paikkansa tarinan aikajanalla, joka ei muuten etene loogisesti. Eteneekö elämä ikinä?

Heti The Sky is Redin alun riffeistä on selvää, että nyt tulee progea. Viimeistä viedään ja loppuun on säästetty vaikein pala. Bändi ylittää itsensä. On kuoro ja kaikki. Kappale on tiheä ja kiihkeä. Se yrittää tukahduttaa kuuntelijansa. Se antaa vähän ilmaa, vain napatakseen entistä kovemmin kiinni. Enpä arvannut, että tästä levystä olisi näin vaikea päästää irti. Leprous minkä teit, taas!

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit