What The Water Wants




Ray Alder on yksi niistä valitettavan monista kultakurkuista joista kukaan ei tiedä mitään. Hänen bändinsä Fates Warning on yksi progressiivisen metallin pioneereista. Kyllä on. Olivat kehissä jo paljon ennen Dream Theateria ja muita. Kun 80-luvulla toiset soittivat brittiläistä heviä tai aloittelivat thrash metal -bändejä, Alder kavereineen teki progea. OK, Fates Warning mainittu. Menee haastavammaksi. Fates Warningilla ei aina ollut töitä. Musiikkia pukkasi silti. Ray perusti Enginen yhdessä Armored Saint- ja Fates Warning -basisti Joey Veran kanssa. Tekivät pari levyä. Onko kukaan kuullut niitä? Aivan. Hienon äänen lisäksi Alderilla on myös korvaa ja näkemystä. Hän tuotti Redemptionin ensimmäisen levyn. Juu, ei tiedä tuostakaan kukaan. Itsellä on pari tuon kovasti DT:ltä kuulostavan bändin levyä, mutta yhtä monta on mennyt ohi. Ehtipä hän luikauttaa yhden laulunkin tuolle esikoiselle ja niinpä seuraavalle häntä pyydettiin solistiksi. Suostui ja jäi. Fates Warning on sillä tavalla jännä bändi, että sillä on kaksi kokoonpanoa. John Arch on toisen laulaja ja Ray toisen. Tällä hetkellä se toinen tekee keikkaa. Ray asuu Espanjassa ja aikaa on. Nyt oli sopiva hetki soololevylle.

What The Water Wants ei syntynyt ihan helposti. En tiedä kuinka paljon Ray soittaa itse, mutta tämän levyn tekemiseen hän sai apuja kahdelta kitaristilta. Laulaja asuu nykyään Espanjassa. Sikäläisen Lords of Blackin kitaristi Tony Hernando oli ensimmäisenä tarjoamassa kättään. Hänen kanssaan syntyi kolme kappaletta Shine, Wait ja Beautiful Lie. Lisää pesuvoimaa löytyi yllättävän läheltä. Mike Abdow on Fates Warningin kiertuekitaristi. Häneltä virtasi aihiot seitsemään biisiin. Kympin nippuhan riittää. Molemmat soittivat myös kappaleisiinsa bassoraidat. Rumpuja löi Rayn paras kaveri Craig Anderson. Jos Orange County hardcore on hallussa, niin Ignite soittaa varmasti kelloja.

Levyllä on hienosti sävyjä. Kappaleet ovat keskenään ihan erilaisia. Hyviä ovat. Hienosti soljuvat. Pidän jokaisesta. Jostain syystä minulle tulee tästä levystä eri aikakausien Queensrÿche mieleen. Liekö Fates Warningin ja Michael Wiltonin bändin yhteiskiertueella mitään tekemistä asian kanssa? Alun kappaleet olisivat olleet kotonaan Geoff Taten ensimmäisellä soololevyllä, Kyllä, sillä jota haukuttiin köyhän miehen U2:ksi. Lost on tosin parempi kuin yksikään tuon levyn raidoista, vaikka ei se muistaakseni kokonaan huono ollut. Crown Of Thorns on suosikkini peukkubasson ansiosta. Kappale on raikas. Tonyn biisit ovat levyn raskasta osastoa. Tyyliltään ovat Käenpoika LaTorren Rÿcheä. Sitä menevämpää. Nimikappale on samaa osastoa. Levyllä lauletaan paljon, harmonioita on vaikka millä mitalla. Lauluraidat ovat olleet halvennuksessa ja kaikki on käytetty. Muy bueno. Viimeisenä kuultava progeslovari The Killing Floor on jo nyt hieno. Ilman lopun häivytystä siitä olisi saanut upean. Olisivat antaneet kitaran soida.  Kokonaisuutta vaivaa sama vika. Nyt ollaan saatu aikaiseksi hyvä levy, vaikka aineksia oli kiitettävään. Seuraavalla kerralla sitten. Eihän tämä tähän jää.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit