MMXX




Sitoutuminen on päivän sana. Sitä joko on tai sitten tekemisellä ei ole kunnon pohjaa. Sons Of Apollon muusikot ovat kaikki monissa liemissä liotettuja ja kattiloissa keitettyjä. He tietävät mitä annettu lupaus tarkoittaa. Puhe oli tehdä levy ja sitten kiertue. Muut projektit jätettiin syrjään. Näin tapahtui. Varmasti ei ollut helppoa. Kalenteri oli täynnä ja vapaat vähissä. Kaikki ovat toki julkaisseet muutakin musiikkia, mutta Sons Of Apollo oli prioriteetti numero yksi vuonna 2018. Keikkaa pukkasi, kaiken kaikkiaan kuulemma 83, ja kivaakin oli. Paineita syntyi viimeistään siinä vaiheessa kun sovittiin jatkosta. Uusi samanlainen rutistus on tiedossa.

Psychotic Symphony -rundilla bändi esitti valikoidusti lainakappaleita. Enää niitä ei tarvitse soittaa. Omaa musiikkia on kasassa pari tuntia. Veikkaan, että joku Dream Theater -laina jatkossakin kuullaan. Pakko ei ole. Tämä levy nimittäin kuulostaa enemmän Mike Portnoyn ja Derek Sherinianin aiemmalta bändiltä kuin debyytti. Ei haittaa. Itse asiassa pidän vertailua ja kilpailuasetelmaa hyvänä. Rima kohoaa koko ajan. Ja yli menevät taaskin. PR joka päivä.

Psychotic Symphonylla oli eepoksia ja lyhyempiä videokappaleita, jotka olivat lähempänä päivän radiorockia kuin progea. Tällä kertaa homma pidetään tasaisen haastavana koko ajan, mutta pitkiä teoksia on vain yksi, levyn päättävä, New World Today. Sillä onkin sitten kaikkea. Nopea osuus on melkoinen. Biisi biisin sisällä. Hienointa on kappaleen alkupuolella kuultava UK:lta, siltä bändiltä, kuulostava osuun. Siihen palataan vielä monien vaiheiden jälkeen. Parasta loppuun. Hyvä päätös.

MMXX:n avaa Goodbye Divinity. Se on ensimmäinen video. Se kertoo tiemmä bändin fiiliksistä ensimmäisen vuoden jälkeen. Onko järkeä jatkaa? Moni suhde käy läpi tuon vaiheen. Bändit eivät ole siinä mielessä erilaisia. Hyvä että jatkoivat. MMXX on vielä kovempi kuin esikoinen, joka oli sekin todella hyvä. Bändillä oli jo oma soundinsa ja tyylinsä, nyt ne ovat vain vahvistuneet ja kehittyneet.

Wither To Black lienee levyn helpoin kappale. Silläkin kuullaan vallan hienoa soittoa. JSS laulaa komeasti. Kiihkeä Asphyxiation ja koskettava Desolate July ovat heti edellisen levyn jälkeen sävellettyjä. Pidän molemmista kovasti. Jälkimmäisen kertosäkeen kosketintausta on tuttu joltain Ozzyn biisiltä.

Hammond on tällä levyllä se juttu, mutta olen aina pitänyt myös Derekin soittamista pianopätkistä. King Of Delusionin alussa pianoa kuullaan. Kun murjonta sitten alkaa, niin taas tulee mieleen Zakk Wylde ja Ozzy. Vaan onpa vahva kappale. Suosikkini. Sen perään kuultava Fall To Ascend on modernia progea. Bumblefootin parhaat riffit. Resurrection Day on raskasta, melkein perinteistä heviä. Genrelle on tyypillistä, että soittajat haastavat toisiaan. Yleensä kisaa käyvät kosketinsoittaja ja kitaristi. Billy Sheehanilla ei ole mitään ongelmia ottaa mittaa Sherinianista ja Bumblefootista. Näillä puheilla lähden katsomaan bändin kisailua, jos Suomeen asti tulevat.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit