Johnny Griffin: Volume 2 (A Blowing Session)




Pari vanhaa klassikko biisiä ja pari Johnnyn omaa on hyvä lähtökohta levylle. Kun studioon saadaan osaava rytmiryhmä (Griffin työnantaja Art Blakey ja Miles Davisin basisti Paul Chambers) ja pianon taakse Wynton Kelly (myöhemmin hänkin Davisin bändissä), ollaan jo voiton puolella. Kun perusta on kunnossa, on selvä että kun nuori sensaatio Lee Morgan on trumpetissa ja Griffinin aseveljet Hank Mobley ja John Coltrane tenorisaksofoneissa niin lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin loistava. Ja sitä tämä levy on, ei ainoastaan saksofonia diggailevalle tai edes jatsin fanille vaan kaikille musiikkia kuunteleville. 

Sessioiden aikaan 18-vuotias Lee Morgan soitteli Dizzy Gillespien bändissä, mutta oli aloittamassa omaa soolouraa ja vaikka markkinoille ei oltu vielä saatu kuin kaksi hänen nimeä kantavaa levyä, kolme muuta sessiota odotti julkaisua. Mahtoiko Kelly puhua hänet mukaan tähän sessioon sillä molemmat miehet taisivat olla tuolloin Dizzyn poppoossa. Moni juniori olisi säikähtänyt tässä seurassa (Blakey lähes 20 vuotta vanhempi ja Griffin hänkin 12 vuotta), mutta näin ei ole asia Morganin kanssa vaan hän hoitaa tonttinsa loistavasti, sen mitä kolmelta tenorilta saa tilaa.

Hank Mobley oli eronnut vuotta aiemmin Blakey'n Jazz Messengersistä ja suurimman osan Johnny Griffin soitti hänen tilalla. John Coltrane oli soittanut Miles Davisin kvintetissä puolitoistavuotta mutta vaikka 'Round About Midnight oli saatu kuukautta ennen tätä sessiota kauppoihin, ei hänkään ollut session aikoihin mikään jatsin suuri nimi. Prestige kiinnitti hänet yhtiöön näihin aikoihin ja on selvä asia että tämä sessio on toiminut todisteena että nyt koukussa on iso kala. Voisi kuvitella että yhtiö halusi hänet mukaan tällaiseen super sessioon, mutta tarina kertoo että Griffin näki hänet sattumalta matkalla sessioon ja sai houkuteltua miehen mukaan. Hyvä näin sillä syntynyt lopputulos on ehdottomasti kaikkien aikojen kuumimpia ja levyn soisi kuuluvan kaikkien musiikkifanien soittolistalle.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyistä sekä kahden 45 RPM hifistely levyn että perinteisen yhden 33 RPM levyn versiot, molemmat toki kiiltävillä avattavilla kansilla, joiden välissä on yleensä valokuvia levyn sessioista. Tilasin tästä albumista jälkimmäisen kokoelmiini. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 8.7.2020

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit