Hank Mobley Quartet




Hank Mobley oli 23-vuotias liittyessään Dizzy Gillespien' kokoonpanoon, mutta sitä ennen hän oli soittanut pari vuotta rumpali Max Roachin bändissä. Syy että hyllyssäni on hänen esikoislevy johtuu hänen siirtymisestä Horace Silverin kvintettiin vuonna 1954 ja heidän tuon vuoden marraskuussa purkittamasta 10" LP:stä ja seuraavan vuoden helmikuussa purkitetusta jatko-osasta. Samoihin aikoihin Silver oli lyönyt hynttyyt yhteen rumpali Art Blakey'n kanssa ja kokonpanoa kutsuttiin usein nimellä Horace Silver and The Jazz Messengers. Nämä kaksi julkaisua saivat niin suuren suosion että se avasi oven myös kokoonpanon tenorisaksofonistin soololevylle.

Hank Mobley Quartet on yhtä kuin Jazz Messengers miinus trumpetisti Kenny Dorham (jonka toinen soololevy Afro-Cuban levytettiin 29.3.1958 eli kaksi päivää Hank Mobleyn esikoisen jälkeen ja jolla saksofonistia kuullaan). Vain kuukausi Horace Silver Quintet vol. 2 sessioiden jälkeen purkitettu kvartetti sessio julkaistiin sekin aikoinaan kymppituumaisena 25 minuuttisena levynä. En ole mikään jatsin tietäjä enkä tuntija, mutta olen kuunnellut tätä levyä useasti hankittuani sen joitakin kuukausia sitten. Eli tykkään kyllä!

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyistä sekä kahden 45 RPM hifistely levyn että perinteisen yhden 33 RPM levyn versiot, molemmat toki kiiltävillä avattavilla kansilla, joiden välissä on yleensä valokuvia levyn sessioista. Tilasin tästä albumista jälkimmäisen kokoelmiini. Lyhyen kymppituumaisen LP:n materiaalia riittää kolmelle puoliskolle ja viimeiseltä siivulta löytyy muutama vaihtoehtoinen äänitys. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 27.09.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit