Grant Green: Solid




Blue Note -levy-yhtiön toinen omistaja, tuottaja Alfred Lion tunnettiin pyrkimyksestään julkaista vain ensiluokkaista musiikkia. Varsinkin 1950- ja 60-luvun jatsilevyt syntyivät useasti yhden päivän sessioissa joten niihin ei sitoutunut suuria summia tuotantorahaa. Alfredin bisnes ei siis kaatunut vaikka yksittäisen session nauhat jätettiin käyttämättä ja työnnettiin nauhavarastoon. Alkuperäiset omistajat myivät yhtiönsä 1965 Liberty Recordsille, jonka taasen United Artists osti 1971. Jälkimmäisen omistuksen aikana vanhoja sessioita alettiin vihdoin julkaista. Tämä toiminta kiihtyi selkeästi 1979 kun EMI otti yhtiön ohjat käsiinsä.

Solid ei ollut Grantin tapauksessa ainutlaatuinen "hyllytys" sillä tämä oli jo yhdeksäs varastoon jäänyt levytys (joista yksi julkaistiin 1969 ja loput pian miehen 1979 kuoleman jälkeen). Kolme viikkoa aiemmin Grant äänitti kvartettina ehkä hänen parhaimman levynsä Matador ja myös se jäi julkaisematta.

Vaikka sekstettinä äänitetty Solid jäikin aikoinaan julkaisematta, sitä ei kannata sen takia väheksyä. Levy on mielestäni ihan samaa kovaa tasoa kuin hänen 60-luvun ensimmäisen puoliskon julkaisut levyt. Grantin lisäksi päähuomio kiinnittyy fonisteihin Joe Henderson (tenori) ja itselleni uuteen tuttavuuteen, vasta 1976 ensimmäisen oman levynsä tehneeseen James Spauldingiin (altto). 

Amerikkalainen Music Matters -yhtiö on julkaissut paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Molemmissa on luonnollisesti paksut kiiltäväkantiset avattavat kannet, joiden sisäkansissa on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen.

Petri Myllylä / 26.5.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit