Donald Byrd: Byrd In Hand




Byrd in Hand on yksi Donald Byrdin parhaita albumeja. Levyn onnistumisessa auttoi esimerkiksi se että trumpetisti ja hänen jo Detroitista tuttu soittokaveri baritonisaksofonisti Pepper Adams olivat viimeisen vuoden aikana tehneet jo kaksi levyä ja keikkailleet paljon yhdessä ja että  tenorisaksofonisti Charlie Rousen lisäksi sessiossa on mukana Thelonious Monkin 1958-9 kvintetin rytmiryhmä basisti Sam Jones ja rumpali Art Taylor. He kaikki olivat olleet mukana vain kolme kuukautta aiemmin Monkin New Yorkin Town Hallissa taltioidulla livellä.

Pianisti Walter Davis oli mukana kesällä 1958 kun Byrd oli Euroopan kiertueella. Walter oli Byrdin kanssa studiossa ensimmäisen kerran kuukautta ennen Byrd in Handin sessioita kun Jackie McLeanin New Soil purkitettiin ja kolmannen kerran he soittivat yhdessä pari kuukautta myöhemmin pianistin Davis Cup LP:llä. Walter sävelsi McLeanille kolme ja Byrdille kaksi biiisä. Ilmestyttyään esimerkiksi Down Beat -lehti arvioi levyn viiden tähden arvoiseksi. Päätösraita Injunse pohjautuu Donaldin esikuvan Clifford Brownin biisiin Cherokee.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Niissä on luonnollisesti paksut kiiltävät ja avattavat kannet, joiden sisällä on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 27.09.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit