Hank Mobley: The Feelin's Good




Blue Note -levy-yhtiön toinen omistaja, tuottaja Alfred Lion tunnettiin pyrkimyksestään julkaista vain ensiluokkaista musiikkia. Varsinkin 1950- ja 60-luvun jatsilevyt syntyivät useasti yhden päivän sessioissa joten niihin ei sitoutunut suuria summia tuotantorahaa. Alfredin bisnes ei siis kaatunut vaikka yksittäisen session nauhat jätettiin käyttämättä ja työnnettiin nauhavarastoon. Usein hylätty sessio jäi sellaisenaan nauhavarastoon keräämään pölyjä päällensä.

Maaliskuun 1963 sessio on siitä poikkeus sillä kaksi sen biiseistä päätyivät keväällä 1964 julkaistulle tenorisaksofonistin 1964 No Room for Squares -levylle ja samoin kaksi seuraavana vuonna ilmestyneelle albumille The Turnaround. Loput kaksi biisiä hyödynnettiin vasta 80-luvulla kun yhtiö oli muutaman mutkan kautta päätynyt EMI:lle.

Hank Mobley soitti vuosina 1961 ja 1962 Miles Davisin bändistä. Huimassa nosteessa ollut nuori pianisti äänitti vain kaksi kuukausi tämän session jälkeen ensimmäisen kerran Milesin kanssa (puolikkaan levystä Seven Steps To Heaven). Kuusi vuotta aiemmin Mobley julkaisi yhteislevyn session trumpetisti Donald Byrdin kanssa ja olivat sen jälkeen tehneet yhteisiä sessioita ja oli Hank mukana myös pari kuukautta aiemmin Byrdin A New Perspective LP:llä. Rumpali Philly Joe Jones oli soittanut Hankin kanssa useita yhteisiä sessioita, mutta Blue Noten sessio basistille Butch Warrenille tämä taisi olla ainoa kerta kun hän soitti Mobley'n kanssa.

En usko että monikaan Mobleyn fani on pahoittanut mieltään kun markkinoille on tuotu levyjä, jotka koostuvat useista eri sessioista ja soittajista. Siitä huolimatta väitän että moni heistä on tervehtinyt ilolla että kaikin puolin onnistunut sessio on viisikymmentä vuotta myöhemmin vihdoinkin julkaistu yksien kansien välissä. Ja levyä kuunnellessa ei kyllä osaa ajatella että kolmannes siitä ei päätynyt levylle lainkaan sinä aikana kun tuottaja Alfred Lionsin omisti Blue Noten. Tämä levy tällaisenaan olisi taatusti menestynyt siinä kuin Alfredin julkaisema No Room for Squares.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Niissä on luonnollisesti paksut kiiltävät ja avattavat kannet, joiden sisällä on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 02.08.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit