Dizzy Reece: Star Bright




Teini-ikäisenä Jamaicalta Englantiin muuttanut trumpetisti Dizzy Reece asui välillä pitkiä aikoja myös Pariisissa, eurooppallaisen jatsin pääkaupungissa. Molemmissa metropoleissa hän tutustui siellä vierailleisiin amerikkalaismuusikoihin. Tämä johti levytyssopimuksen allekirjoittamiseen Blue Note -yhtiöiden omistajien käydessä Lontoossa 1958. Ensimmäisen julkaisun saadessa paljon huomiota, yhtiö sai artistinsa siirtymään syksyllä 1959 Yhdysvaltoihin.

Vaikka Star Brightin ensimmäinen sessio jouduttiin hylkäämään, muutama päivä myöhemmin toisessa sessiossa kaikki sen biisit saatiin laadukkaasti nauhalle. Dizzy oli saanut jo edelliselle levylleen vieraaksi Ranskassa keikkailleen rumpali Art Taylorin ja hän on mukana myös tällä kertaa. Kaikki muut levyllä soittavat muusikot olivat hänelle vieraita. Tätä on vaikea kuulla esimerkiksi tenorisaksofonisti Hank Mobley'stä, jonka kanssa Dizzy soitta hienosti yhteen. Rytmiryhmässä ovat mukana Miles Davisin kvintetistä pianisti Wynton Kelly ja basisti Paul Chambers. Eli studiossa oli jälleen vain ykkösluokan soittajia. Ja kas kummaa, Star  Bright on läpeensä hienoa musiikkia ja taidokasta musisointia.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Niissä on luonnollisesti paksut kiiltävät ja avattavat kannet, joiden sisällä on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 27.09.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit