Frank Marino & Mahogany Rush: Live




Sain lainattua joskus 10-luvun alussa kaveriltani Frank Marino & Mahogany Rushin ensimmäisen livejulkaisun. Edellisestä vinyylin lainauskerrasta oli kulunut reilu 25 vuotta. Vaikka lainaus olikin voimassa toistaiseksi, ehkä loppuelämän ajaksi, päätin parin kuuntelukerran jälkeen hankkia albumi itselleni. Näin hyvä levy on oltava omassa hyllyssä. Vuonna 2001 julkaistu CD saa nyt odottaa, sillä aito vinyylisoundi viehättää minua.

Frank valittelee kansiteksteissä, ettei koko keikka mahtunut mukaan yhdelle levylle. Vahinko ettei kukaan ole vaivautunut etsimään alkuperäisiä moniraitanauhoja ja laajentamaan levyä nykymittaan. Nyt sellaiset biisit kuin Look At Me, Strange Universe ja Poppy odottavat yhä julkaisua. Vuoden 1977 setissä mukana ollut Down Down Down löytyy seuraavan Tales Of The Unexpected levyn livepuoliskolta.

Live on silti niin loistava levy, etten halua purnata sen jäämisestä yhden levyn mittaan. Viiden studiolevyn jälkeen Frank & Co kiersivät yhä USA:ssa lämmittelemässä isompia artisteja, kuten Styx, Aerosmith tai Rick Derringeriä. Musiikin laatu ei aina kompensoidu levymyyntinä ja suosiona.

Avauskappale The Answer ja sitä seurannut Dragonfly kertovat heti kuulijalle mistä on kysymys: kitaristi Frank Marino osaa yhdistää eri tyylisuunnat luoden samalla aivan oman soundimaailmansa. Progen jälkeen heittäydytään bluesin sävyihin vanhan klassikon I'm A King Bee tahdeissa. Erittäin hieno veto rauhoittaa menoa ennen siirtymistä kakkoslevyn vauhtiraitaan A New Rock And Roll.

Levyn kakkospuoli on, jos mahdollista vielä ykköstäkin parempi. Mahogany Rushin versio ehdottomasta R&R-klassikosta Johnny B. Goodesta ei ehkä tuo uutta itse biisiin, mutta vauhditti varmasti yleisöä. Itse tosin pidän Johnny Winterin versiosta (Woodstock 17.8.69 tai Lontoo 17.4.70) vielä enemmän.

Mahogany Rushin kakkoslevyn Child Of The Noveltyn paras biisi, Talkin' 'bout A Feelin' on livenä vielä studioversiotaan hienompi ja raivoisampi. Rumpali Jim Ayoub ja basisti Paul Harwoodin komppi ja boogie antavat Frankille hienon taustan hänen heittäessään sooloja soolejen perään. Rumpusoolon perään heitetään keikan päättävä The World Anthem. Studiolevyllä hieman aneeminen biisi sopii huomattavasti paremmin livetilanteeseen. Levyn päättää kiertueen encorena heitetty, Jimi Hendrixin Purple Haze. Marino pitäytyy melko tarkasti alkuperäisessä versiossa, mutta tekee sen todella taidokkaasti. Biisi on taatusti ollut todella hieno päätös keikalle, ja se toimii levyllä myös erinomaisesti.

Kitarasankareiden livelevyt voivat olla pahimmillaan todella puuduttavia, mutta tässä on levy, jonka tulisi kuulua jokaisen raskaan rokin ystävän levyhyllyyn.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit