Kenny Dorham: Afro-Cuban (10")




Art Blakey, jonka kanssa Kenny oli levyttänyt ensimmäisen kerran 22-vuotiaana vuonna 1946, oli kasannut Jazz Messengers -yhtyeen yhdessä sessiossa pianoa soittavan Horace Silverin kanssa. Siihen oli liittyneet myös session tenorisaksofonisti Hank Mobley. Nelikon lisäksi alkuperäiseen bändiin liittyi basistiksi Doug Watkins, mutta hän ei ollut mukana tässä sessioissa vaikka oli pari päivää aiemmin purkittanut Blakey'n ja Silverin kanssa Hank Mobley'n ekan soololevyn. Afro-Cuban sessioiden basistina kuullaan Oscar Pettifordia. Lisäksi isoa soundia levylle ovat tuomassa vetopasuunaa soittava J. J: Johnson sekä Mobleyn parina baritonia puhaltanut Cecil Payne sekä Kuuba teemaa lisäävät Ritchie Goldberg sekä ihan oikea kuubalainen conga taituri Carlos "Patato" Valdes. Ryhmä kirjoittaa ihan uutta lukua jatsiin sillä ennen tätä sessiota ei bebop, tai hard bopissa oltu näin leimallisesti levytetty karibian saarten sävyttämää musaa.

Levyteollisuus on muokannut julkaisuja kulloinkin markkinoilla olevien formaattien mukaisesti. Esimerkiksi Blue Note ryhtyi 1950-luvun alussa kasaamaan artistiensa aiemmista single- ja EP-levyistä kymppituumaisia "kokoelmalevyjä", joille mahtui musiikkia noin 20 minuuttia. Afro-Cuban ei kuitenkaan ole kokoelma vaan Kenny Dorhamin uran toinen kymppituumainen soololevy ja ensimmäinen Blue Note -yhtiölle. 

Kymppituumaisen LP:n dominointi viihdemusiikissa kesti vain muutaman vuoden. Voimakas talouden kehittyminen lisäsi kuluttajien ostovoimaa ja levy-yhtiöt huomasivat tämän ja toivat markkinoille pari tuumaa suurempia LP-levyjä. Hinnaltaan edullisempia kymppituumaisia, kuten Afro-Cuban, laajennettiin 12-tuumaisen levyn mittaan. Tässä tapauksessa lisäämällä levylle kolme tammikuussa 1955 purkitettua biisiä. Samalla vain puolitoista vuotta aiemmin julkaistu 19 minuutin originaali sai uuden kannen ja varttitunnin lisää mittaa. Se, että tammikuussa sessiossa oli sextetti eikä sen teema ole erityisen kuubalainen, ei tainnut ketään aikoinaan haitata. Eikä se häiritse kyllä minuakaan sillä niin rautaista materiaalia on nauhalle tarttunut. Kennyn lisäksi eturivissä olivat tässäkin sessiossa Mobley ja Payne. Silverin ja Blakey lisäksi rytmiryhmässä on tällä kertaa basistina Percy Heath.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin CD aiheutti samanlaisen "venyttämisen" lisäämällä vanhoihin julkaisuihin (yleensä) saman aikakauden bonus biisejä. Afro-Cuban sai tässä vaiheessa kaksi bonusbiisiä, vaihtoehtoisen oton Minor's Holidaystä sekä tammikuun sessiossa syntyneen K. D.'s Cab Riden. Jälkimmäistä biisiä ei ole koskaan julkaistu vinyylinä ja pelkästään sen takia metsästin levystä myös CD:n.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen Afro-Cubania, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyistä sekä kahden 45 RPM hifistely levyn että perinteisen yhden 33 RPM levyn versiot, molemmat toki kiiltävillä avattavilla kansilla, joiden välissä on yleensä valokuvia levyn sessioista. Tilasin tästä albumista kokoelmiini tuplan. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Afro-Cuban omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 22.03.2021

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit