J.R. Monterose




Rudy Van Gelder äänitti maaliskusta 1957 alkaen kaikki Blue Note sessiot stereona, mutta tämä studiovierailu on taltioitu monona. Frank Anthony junior ei ollut itselleni lainkaan tuttu soittaja hankkiessani viime vuonna hänen esikoislevyn, joka jäi hänen ainoaksi Blue Note -julkaisuksi. On syy tähän mikä tahansa, sen ei kannata antaa hämätä sillä levy on todella nautittavaa hard bopia ja aiheuttaa ehdottomasti halun tutustua lisää soittajan kohtuullisen suppeaan tuotantoon.

JR keikkailli noin vuosi ennen esikoislevynsä sessioita Charles Mingusin bändissä. Heidän Chicagon keikalla hän kuuli nuorta basisti Wilbur Warea. Saksofonisti laittoin nimene mieleen ja kutsui hänet mukaan levynsä sessiolle. Ware siirtyi New Yorkiin yhdessä trumpetisti Ira Sullivanin kanssa. Myös hän on mukana levyllä. Blue Noten Alfred Lion saa sulan hattuun myös heidän uran startista. Ware ja Sullivan soittivat Jazz Messengersissa ja basisti oli mukana seuraavana vuonna klassiseen asemaan nousseessa Thelonious Monkin kvartetissa, jossa mukana oli myös Miles Davisin bändistä "tauolla" ollut John Coltrane.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Niissä on luonnollisesti paksut kiiltävät ja avattavat kannet, joiden sisällä on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 14.09.2020

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit