Art Blakey: Indestructible




Art Blakey'n Jazz Messengersiä on usein kutsuttu jatsin korkeakouluksi. Art rekrytoi bändiinsä usein nousevia tähtiä. Ja kuten niin tyypillistä, osa heistä suuntaa oppia saatuaan uusille poluille. Indestructible jäi kolmelle sillä mukana olleelle viimeiseksi Jazz Messengers -levyksi. Tenorisaksofonisti Wayne Shorter siirtyi Miles Davisin bändiin, basisti Reginald "Reggie" Workman taisi siirtyä soittamaan Yusef Lateefin kanssa ja myös pianisti/sovittaja suuntasi uusille urille.

Jos Indestructiblen myötä Art Blakey joutui laittamaan bändinsä uusiksi niin hän teki myös levy-yhtiön kanssa. Vaikka hän oli ollut jo 1951 ensimmäisen kerran Blue Note -yhtiön (Monk Theloniousin) sessiossa, Jazz Messengersin pääasialliseksi yhtiöksi se nousi 1958 äänitetyn klassikon Moanin' myötä. Tuottaja Alfred Lionin osaomistama yhtiö oli julkaissut menneinä vuosina valtavan määrän levyjä, joilla Art yksin, tai useampi hänen bändinsä soittaja oli ollut mukana. Art siirtyi Quincy Jonesin luotsaamaan Limelight Recordsiin, jossa hänen tuottajana toimi Jack Tracy.

Indestructible on todella jännittävä jatsilevy. Ensimmäiseksi tietenkin siksi että se on Lee Morganin paluu yhtyeeseen, josta hän oli saanut kolme vuotta aiemmin kenkää. Palattuaan kesällä 1963 New Yorkiin hän oli päässyt mukaan pariin sessioon ja vakuuttanut levy-yhtiön ja Art Blakey'n että huumeongelmat ovat takana päin. Tässä vaiheessa hänellä oli takana jo pari julkaisematonta liideri sessiota ja niistä Sidewinderistä oli tuleva piakkoin hitti. Miehen soitto oli yhä rautaa ja yhdessä Wayne Shorterin kanssa he olivat loistava pari. Heidän lisäksi levyn tekee kiinnostavaksi Jazz Messengersin ulkojäsenen, vetopasuuna soittavan Curtis Fullerin vahva panos. Mikä sitten mahtoikaan olla syynä että levy julkaisu kesti lähes 2,5 vuotta, Indestructible on kauttaaltaan hyvä levy.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyistä sekä kahden 45 RPM hifistely levyn että perinteisen yhden 33 RPM levyn versiot, molemmat toki kiiltävillä avattavilla kansilla, joiden välissä on yleensä valokuvia levyn sessioista. Tilasin tästä albumista jälkimmäisen kokoelmiini. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 27.09.2020

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit