Vicious Cycle




Viime vuonna 30 vuotta täyttänyt southern rock -instituutio sai vaikeuksista huolimatta tehtyä levyllisen uutta materiaalia. Bändi piti nähdä keikalla Helsingissä sekä tammikuussa että viime kesäkuussa. Molemmat konsertit peruttiin. Kitaristi Gary Rossington kunto oli liian heikko ja kiertue siirtyi jo toistamiseen. Rossington joutui viime keväänä läpikäymään sydänleikkauksen, jonka vuoksi myös tämän levyn julkaisua lykättiin. Toivotaan, että mies toipuu siten, että bändi nähtäisiin vielä kiertueella Euroopassa ja Suomessa.

Vuoden 1977 lento-onnettomuuteen ensimmäisen kerran päättyneen bändin tarina on täynnä traagisia kohtaloita. Viimeisin niistä on basisti Leon Wilkeson, joka kuoli kesken levyn teon ja ehti soittaa vain parilla biisillä. Tanakan bassosoundinsa lisäksi Wilkeson tunnettiin hassuista hatuistaan, joita hän käytti lavalla. Kappale Mad Hatter on bändin kunnianosoitus basistille, jota kutsuttiin myös lempinimellä Cat In The Hat , hän kun oli selvinnyt lento-onnettomuudesta sekä monista muista hurjista vaiheista ja tuntui siten omistavan kissamaiset yhdeksän elämää. Wilkesonin seuraajaksi bassoon on otettu kitaristi Hughie Thomassonin kaveri Outlawsista, Ean Evans. Hän paikkasi päihdeongelmista kärsinyttä Leon Wilkesonia usein keikoilla jo ennen tämän kuolemaa.

Lynnärit vääntävät klassista rockiaan periksi antamatta ja jo edellinen kiekko Edge Of Forever (1999) oli parasta Skynyrdiä bändin 90-luvun alussa käynnistyneen uuden aktiivisuuden aikana. Sama vanhan kierrätys uudella tiukalla otteella jatkuu nytkin. Billy Powellin piano kilkuttaa ainutlaatuisena, Rossingtonin, Thomassonin ja Rickey Medlocken kitarat soivat kipinöiden. Rummuissa on Michael Cartellone ja taustalaulussa Dale Krantz-Rossington sekä Carol Chase.

Tuttuun tapaan sanoituksissa ylistetään konstailemattomia työväenluokan perusarvoja, perhettä ja isänmaata, nopeita autoja ja maalaistyttöjä. Balladissa Red, White & Blue tukka saa iän myötä valkoista väriä, mutta niska pysyy punaisena ja kaulus sinisenä. Viskin on oltava vanhaa, oluen kylmää ja musiikin soitava lujalla. Levy on tehty ennen Irakin sodan syttymistä, mutta aihetta sivutaan kappaleessa The Way, jossa maailmanpoliisina heiluminen kuitataan tekopyhäksi touhuksi.
1970-luvulla Ronnie Van Zantin johtama Lynyrd Skynyrd soitti likaista, ilkeää ja vaarallista rockia. Nyt äänessä on pikkuveli Johnny ja musiikki vanhaan verrattuna kovin turvallista. Etenkin balladeissa mennään keskitien kantrisävyiseen aikuisrockiin. Balladeja kuunnellessa tulee mieleen, että bändi on lähempänä Foreignerin tai Journeyn kaltaisia aikuisrock-akteja kuin 70-luvun Lynnäreitä. Pahimmilta imelyyksiltä silti vältytään ja 30-vuotiaan bändin voi nähdä kypsyneen yhdessä faniensa kanssa tavaramerkiksi, jonka laatuun voi luottaa. Hempeilyistä huolimatta soitossa on potkua ja perusfanien jälkikasvua saattaa kiinnostaa bonusraita Gimme Back My Bullets, jossa laulutaidoton räppäri ja Skynyrd-fani Kid Rock rääkyy mukana.

Pick `em Up nappaa mukaansa letkeine puhaltimineen. Mustajalka-intiaani Medlocken lauluääntä on kiva kuulla duetoimassa Johnnyn kanssa. Neljässä biisissä mukana on taustalla jouset, jotka paisuttavat kappaleet jylhiksi teoksiksi. Viulujen kanssa maalailu kappaleiden huipennukseksi on parempi vaihtoehto kuin jo aiemmin riittävästi harrastettu iänikuinen Freebird -kitarasoolovenyttely, johon ei onneksi nyt langeta. Lynyrd Skynyrd tullaan aina muistamaan 70-luvun musiikista. Kaikessa junttiudessaan ja yllätyksettömyydessään nykyinen bändi soittaa hyvää rockia, joka toimii omassa sarjassaan, vaikkei historiankirjoihin jäisikään.


Sami Ruokangas /MTV3


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit