Throes of Joy in the Jaws of Defeatism




Napalm Deathin vuoden 2015 levy Apex Predator - Easy Meat oli muistaakseni hyvä. Pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelma Coded Smears And More Uncommon Slurs oli erinomainen. Talvella julkaistu maistiainen Logic Ravaged By Brute Force oli mielenkiintoinen. Nyt on siis aika lunastaa odotukset. Rima hipoo taivaita.


Siellä missä bändeille myönnetään erilaisia palkintoja ja kunnianosoituksia Barney Greenway, Shane Embury ja Danny Herrera saavat puhtaat paperit. Hyvin meni. Mitalin antaisin, jos olisi tapana. Kyllä kelpaa. Nyt on kova! Throes of Joy in the Jaws of Defeatism on nimittäin paljon enemmän kuin odotin. Sillä on kaikkea mitä kuvittelin ja paljon muuta.

Ai Napalm Death olisi tehnyt monipuolisen levyn? Täynnä sävyjä ja tyylejä. Niin kai. Kylläpäs! Ei ole yhden tempun poni tämä. Juu, grindilla toki lähdetään liikkeelle. Fuck the Fucktoid ei kumarra ketään, eikä mielistele minnekään päin. Kappale on jännä yhdistelmä äärinopeaa grindaamista ja toisaalta black metallia. Se tausta. Kuuluuko levyltä vähän Tronos? Backlash Just Because on ankara. Toisaalta sillä soi melkein helisevä kitara. Hyviä kontrasteja on luotu. That Curse of Being in Thrallilla kuullaan vanhaa kunnon thrashiä. Contagionin avausriffi voisi olla joltain stoner-bändiltä. Sitten tulee mieleen Voivod. Thrashiä ja progea? Mitä mä just kirjoitin? Joie De Ne Pas Vivre ja Invigorating Clutch pitävät mietteet Kanadan suunnalla. Jälkimmäinen on suosikkini tältä levyltä. Se on junnaavuudessaan hypnoottinen.

Bändi tykkää soittaa edelleen nopeasti. Zero Gravitas Chamber on kaahausta. Tolkku on silti mukana. Onko Napalm Death tämän päivän Motörhead? Ehkä. Raskaasti rullaava Fluxing of the Muscle olisi mahtunut 90-luvun alun levyille. Jep! Amoral on outolintu. Sitä voi kuvitella jalkapallohuligaanien hoilotukseksi. Onko biisissä kitaraa lainkaan? Aina ei ole. Heti sitä ei usko Napalm Deathin biisiksi. Sitten ei ole epäilystäkään, Throes of Joy in the Jaws of Defeatism on ihan selvästi Napalm Deathia.

Samaa on sanottava Acting in Gouged Faithista. Valitettavasti kappale on vähän tavallinen. Onko turnauskestävyys jo koetuksella? Hyvän loppukirin tuo biisi ottaa. Loppuun on jätetty mökää. A Bellyful of Salt and Spleen koostuu vanhasti särötetystä bassosta ja kumisevista rummuista. Niiden päälle sanaillaan jonkinlainen Jumala-moodi äänessä. Jos ei ihan progea niin hurjan kokeilevaa kuitenkin. Jestas, että tykkäsin. Nyt kuuntelen uudelleen.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit