Mott The Hoople: Live At Hammersmith Apollo 1.10.2009




Syksyllä 2009 Mott The Hooplen hajoamisesta oli kulunut jo 35 vuotta ja alkuperäisen kokoonpanon viimeisestä keikasta peräti 37 vuotta. Nostalgia toki kannattelee Mott The Hooplea, ja muita ikämiesten reunioneita, mutta välillä lavalle kipuaa kavereita, joiden aktiiviajoista on yksinkertaisesti kulunut liian kauan aikaa. Jos tämä olisi jäänyt uudelleen kasatun Hooplen ainoaksi äänitykseksi, edellinen väite pitäisi paikkansa heidänkin suhteen.

Tällainen suoraan miksauspöydästä halvalla ja nopeasti napattu keikkadokumentti on pelastus meille onnettomille faneille, jotka emme saaneet lippuja yhdellekään viidestä keikasta. Hammersmith Odeon nimellä aikoinaan tutuksi tulleessa keikkapaikassa äänitetty live onnistuu kyllä saamaan kuulijan olon nostalgiseksi mutta hetkittäin mennään lähelle myötähäpeää. Kuten Sami alla olevassa arviossaan sanoo, seuraavan illan keikka oli parempi ja se olisi tullut äänittää.

Miltä vuosikymmeniä telakalla ollut bändi sitten kuulostaa? Suoraan sanottuna aika karulta. Tutut biisit kelataan toki paikoitellen jopa mallikkaasti, mutta yleisesti ottaen soitto jää ei niin kovin kaksisesta 70-luvun tasosta vielä muutaman pykälän. Jos vertailukohdaksi ottaa Creamin paluun vuonna 2005 peräti 37 vuoden tauolta, Hoople jää täysin sen varjoon soiton loistokkuudessa.

Petri Myllylä

 

Suuri ja mahtava Mott The Hoople palasi 35 vuoden tauon jälkeen Hammersmith Apollon (entiseltä ja tunnetuimmalta nimeltään Odeon) lavalle. Todistin vuoden rocktapausta Lontoossa torstaina ja perjantaina.

Historiallisia hetkiä historiallisessa paikassa. Torstain avauskeikalla soitossa oli jännittämistä ja liikuttavaa haparointia. Kitaristi Mick Ralphs arkaili soolojen kanssa. Basisti Overend Watts ja kosketinsoittaja Verden Allen soittivat välillä väärin. Rumpali Dale Griffin tarvitsi avukseen Martin Chambersin (ex-Pretenders).

Joukon vanhin, 70-vuotias Ian Hunter sen sijaan oli uskomattoman vetreässä kunnossa. Hän lauloi, tanssi ja soitti kitaraa sekä pianoa virheettä, omalla ainutlaatuisella otteellaan. Hunter pelasti homman. Ensimmäinenkin keikka sai brittilehdistössä täysien tähtien arviot.

Perjantaina soitto toimi muidenkin miesten osalta huomattavasti torstaita paremmin ja rennommin. Hyviä sooloja saatiin sekä Ralphsin kitarasta että Allenin uruista.  

Täydellinen Mott-hittiputki. Torstain ja perjantain sisällöllisenä erona oli, että torstaina bändi soitti The Journeyn alussa Dylanin Like A Rolling Stonea, kunnes vaihtoi omaan biisiinsä. Taustalauluja hoitaneessa kuorossa oli bändin jälkikasvua sekä alkuperäinen laulaja ja pitkäaikainen kiertuemanageri Stan Tippins.

Erikoiskokoonpanonsa kanssa lämppärinä toiminut Def Leppardin Joe Elliot vieraili torstaina laulamassa taustoja ja Hunterin rinnalla säkeistön All The Young Dudes -klassikossa.

Vaikea oikeastaan analysoida miltä tuntui nähdä lavalla yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni. Se jota ei olisi koskaan uskonut näkevänsä.

En tiedä johtuiko torstain takeltelu siitä, että bändi tiesi soiton menevän levylle. Joka tapauksessa harmi että levy tehtiin torstaista eikä paremmasta perjantaista.  

Hooplen seuraajista ja oppipojista paikalla oli monia. Tapasin Hammersmithin historiallisessa aulabaarissa Primal Screamin laulajan Bobby Gillespien, Twisted Sisterin kitaristin Jay Jay Frenchin ja Uriah Heepin kitaristin Mick Boxin. Ian Hunteriahan kosiskeltiin 70-luvulla laulajaksi Heepiin. Nyt iloisen ja hyvinvoivan oloinen Box jonotti rahvaan seassa Hooplen keikkapaitoja.

Faneja oli tullut paikalle ympäri maailmaa. Tukholman hård rock piireistä tuttujen ruotsalaisten lisäksi tapasin mm. Bostonista, San Franciscosta ja Nashvillestä keikoille lentäneitä jenkkejä.

Sami Ruokangas / mtv3


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit