The Phoenix




Piti oikein tarkistaa nuo aiemmat Derek Sherinian -arviot ja päälle vielä Wikipedia. Kyllä se niin on että hän ei ole julkaissut musiikkia omalla nimellään sitten 2011 vuoden Oceanan. Se oli hyvä levy. Miehen itsensä mukaan syypäitä ovat fanit. He eivät enää ostaneet levyjä, kun Napsterista sai ilmaiseksi. Eihän moinen toiminta toden totta artistia palkitse. Tänä päivänä tilanne ei ole paljon parempi, mutta Spotify ja vastaavat tilittävät artisteille sentään jotain. Toisaalta nykyään levyjen tekeminen on edukkaampaa kuin nykyään. Olettaen, että sinulla on välineet. Tämäkin levy on tehty monessa eri paikassa. Internet kuljettaa sitten paketit paikkaan jossa niistä kootaan levy. Sitten se voidaan julkaista jakelijoille, jotka laittavat bitit streameiksi ja kuulijoiden nautittaviksi. itse kuuntelen tätä arviota varten mp3-tiedostoja. MInulla on samat tiedostot tietokoneella ja puhelimessa. Voin kuunnella tätä missä vaan. Kiitos teknologia.

The Phoenix alkaa terveisillä Eddie Van Halenille. Derek on Eddien ystävä ja suuri fani. Kunnianosoitus tämä kappale taitaa olla. Eruptionilta kuulostavan intron jälkeen hölkätään Hot For Teacherin tai Talaksen Shy Boyn mukana. Billy Sheehanin bassosta ei voi erehtyä. Biisin edetessä se saa enemmän ja enemmän omaa luonnetta ja lopulta se on ihan silkkaa Sheriniania. Hyvä avaus. Empyrean Sky muistuttaa vanhoista fuusiolevyistä, Deep Purplen Jon Lordista ja toisaalta Sons Of Apollosta. B3-soolo on hieno. Derekin levyillä on aina ollut kovia kitaristeja. Steve Vai on mukana ensimmäistä kertaa. UK:n tai Bill Brufordin soolomateriaalin mieleen tuova Clouds of Ganymede onkin sitten sellainen näytös, että uskon yhteistyön jatkuvan. Tämä on yksi hienoimmista kitarakappaleista ikinä.

Matalalta soivalla Dragonflylla ei kuulla kitaraa. Se on Derekin ja rumpali Simon Phillipsin yhdessä säveltämä täysin akustinen pianokappale. Nyt ollaan jatsin pyörteissä. Trion kolmas jäsen on basisti Ernest Tibbs. Mahtavuutta. Tätä olisi saanut olla enemmän.

Derekin levyillä on usein läsnä Kreikka. Niin on nytkin. Temple of Helios on suoraan muinaisten jumalien maasta tai sitten legendaarisilta fuusiokiekoilta tyyliin Return to Forever. Ennen Derekin levyjä dominoivat kitaristit, nyt vaikuttaa nimimiehelläkin olevan sanottavaa. Ja tosi paljon onkin. Ei pidä vähättelemän basistejakaan. Tony Franklin ja Jimmy Johnson soittavat hienosti. Simonin rummutus on melkoisen taitavaa vyörytystä. Sitten bluesia. Them Changes on Buddy Miles -laina. Joe Bonamassa on parrasvaloissa. Mies laulaa hyvin ja kitarasoolo on yksi levyn tyylikkäimmistä. Otan takaisin, ne ovat kaikki. Joka tapauksessa tämä on kerrassaan upea coveri. Video on tulossa, tsekatkaa itse.

Levyn loppu tuo mieleen Derekin ja Virgil Donatin Planet X:n. Zakk Wylde ja Bumblefoot huolehtivat runttukitaroista. Heviä fuusiota runsailla sooloillla vaikeissa tahtilajeissa esitettyinä. Toimii minulle! Octopus Pedigree on Kiss-rumpali Eric Singerin antama nimitys Derekin soittamiselle. Aika kuvaava on. Levyn päättävä Pasadelo, eli Painajainen, on suosikkini. Se on ääriraskas ja ääriproge. Raskaampi kuin Dream Theater ja progempi kuin Sons of Apollo. Megadeth-kitaristi Kiko Loureiro soittaa sillä yllättävän ja samalla upean akustisen pätkän. Se on lyhyt aurinkoinen pätkä ennen palaamista Hammond- ja kitarasoolojen synkkyyteen. Kyllä kelpaa. Nyt kun yksi feeniks on noussut tuhkasta, jos toivoa saa, seuraavaksi voisi olla Planet X:n vuoro.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit