The Boss of The Blues Sings Kansas City Jazz




Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä nuorukaisena hankin ensimmäisten joukossa tuolloin harvinaisen CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti 1956 äänitettyä musiikkia, jonka 2002 perustettu englantilainen Pure Pleasure Records on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista mono masternauhoista (albumista on olemassa myös stereo miksaus). Yhtiö perustettiin aikana, jolloin LP-levyt olivat kadonneet kaupoista lähes kokonaan eikä uudesta buumista ollut pienintäkään merkkiä, ja jolloin itse monien muiden idioottien tavoin olin myynyt omani muutamalla markalla divariin. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Laadukkaasti masteroitu musiikki prässättynä (Saksassa) paksulle vinyylille, joka on vahvassa levypussissa laadukkaan levykotelon sisällä lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 17.12.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit