Look Out!




Stanley Turrentine pääsi isoveljensä avustuksella 1959 rumpali Max Roachin arvostettuun kokoonpanoon. Veljensä tavoin seuraavan vuoden hän äänitti Roachin siipien suojissa ensimmäisen oman soololevynsä. Vuodesta 1960 tuli hänelle huikea läpimurtovuosi. Huhtikuussa hän oli ensimmäistä kertaa mukana Blue Note -yhtiön sessiossa ja pari kuukautta myöhemmin (kahteen kertaan) hän liidasi oman sessionsa. Look Out! tulee näistä ensimmäisestä. Vain 11 päivää myöhemmin Stanley palasi studiolle sessioon, joka julkaistiin vasta 2000 Blue Hour CD:n bonuksina.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin myös levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka amerikkalainen Music Matters -yhtiö on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. He ovat julkaisseet paljon Blue Note -yhtiön levyjä kahden kiekon versioina, jossa albumin materiaali on jaettu neljälle 45 RPM levyn puolikkaalle. Niissä on luonnollisesti paksut kiiltävät ja avattavat kannet, joiden sisällä on sessiossa otettuja valokuvia. Tilasin tällaisen hifistely-levyn kokoelmiini ja lompakko tyhjänä joudun tietenkin kirkkain silmin kehumaan että eron normipainokseen kuulee ensimmäisestä tahdista alkaen.

Look Out! sessio oli materiaalin määrän suhteen enemmän kuin onnistunut sillä sessiosta jäi yli kaksi biisiä, jotka japanilaiset liittivät CD:lle jo vuonna 1987 (yhdessä Little Sherin lyhyemmän single version kanssa). Minua harmittaa että Music Matters ei ole juuri halunnut laajentaa omia julkaisuija käsittämään koko session materiaalia. He olisivat voineet laittaa alkuperäisen LP:n materiaalinen tuplan kolmelle puolella ja laittaa bonusbiisit (13 minuuttia) D-puolelle. Joka tapauksessa nyt 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sitä. Vaikka se on heille bisnestä, se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Tämän levyn omistaminen lämmittää mieltä aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 13.10.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit