Rock'n'Roll




Kun syksyllä 1987 kuuntelin Motörheadin Rock'n'Roll ensimmäisen kerran, se oli nuoruudessani se hetki, kun tajusin, että suurille mestareillekin sattuu lapsuksia. Bändi ei ollut ennallaan. Vaikka toisin piti olla, ei ollut. Paljon myöhemmin, ennen lehdistötilausuuden alkua toimittajia ohjeistettiin, että Lemmyä ei saa ärsyttää. Hieno ohje. Mitä tuo tarkoittaa? Bändihommissa se tarkoittaa sitä että älä ärsytä Lemmyä, tai tulee potkut. Rumpali Pete Gill oli ollut ärsyttävä. Niinpä Philty "Animal" Taylor oli palannut paikalleen patteriston taa. Hänen peruskomppinsa on tällä levyllä isossa osassa.

Kyllä Rock'n'Roll paljon soittoa sai. Traitor on edelleen kova. Ehkä diskoileva Dogs myös. Nuorena miehenä pidin Motörheadia edelleen pyhässä arvossaan. Muut eivät. Metal Hammerin ansiosta oli tiedossa, että Eat The Rich oli sävelletty oikein leffaa varten. Bändi olisi mukana näyttelemässä. Suosikkibändistä piti tulla kuuluisia kaikkien pitämä. Ei tullut. Naureskelivat.

Nimensä mukaisesti Rock'n'Roll oli enemmän rockia kuin heviä. Orgasmatron oli ollut metallia. Sitä kehtasi soittaa muillekin. Se oli ajassa kiinni. Sille kuului kaksi kitaraa. Rock'n'Roll olisi pärjännyt yhdelläkin. Kun muut tekivät rankempaa, pikametalli oli nimittäin silloin päivän sana, Lemmyn poppoo julkaisi letkeän levyn. Piti kysymäni asiasta, mutta jätin väliin. En ärsyttänyt Lemmyä.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit