Grand Funk




Led Zeppelinin tapaan Grand Funk Railroad julkaisi vuonna 1969 kaksi ensimmäistä levyään. Kuten englantilaisbändillä, myös GFR kakkonen on näistä se, jota yhä kaiholla (Jenkeissä) muistellaan. Bändin eka levy ei ollut vielä ilmestynyt kun se esiintyi Led Zeppelinin ja muiden artistien kanssa useilla kesän 1969 festareilla. Näistä ensimmäinen Atlanta Pop -festari lienee ollut bändille tärkeä läpimurto. Valitettavasti bändiä ei kutsuttu Woodstockiin vaikka eka albumi julkaistin juuri samaan aikaan. No, ehkä kitaristilaulaja Mark Farner, rumpalilaulaja Don Brewer ja basisti Mel Schacher olivat silti kesän menestykseen tyytyväisiä ja lähtivät hyvin mielin lokakuussa äänittämään kakkosalbumiaan.

Grand Funk Railroad oli alkujaan trio vaikka soittajien edellisessä bändissä oli kosketinsoittaja (joka liittyi myöhemmin Grand Funkiin). Bändin perustamisvuonna 1968, yksi maailman suurimmista bändeistä oli kolmimiehinen Cream. Ehkä tästäkin johdosta bändejä on joskus verrattu toisiinsa. En kyllä ymmärrä miksi, sillä GFR on Creamia raskaampi eikä ammenna musiikkiansa samalla tavalla suoraan bluesista. Ja vaikka Farner onkin taitava kitaristi, Clapton hän ei ole. Bändin musiikki on riffipohjaista hieman Black Sabbathin tapaan.

Grand Funk tunnetaan myös nimellä Red Album. Sen tunnetuimpia biisejä lienee Mr. Limousine Driver, Paranoid (ei SE) sekä keikoilla loistanut The Animals-cover Inside Looking Out. Oma suosikkini on hieno biisi nimeltä In Need. Kaupallisesti huomattavasti edeltäjäänsä paremmin menestynyt levy julkaistiin hiukan yllättäen avattavilla kansilla. 

Capitol julkaisi vuonna 1999 bändiltä suositeltavan Thirty Years Of Funk 1969-1999 boxin. Sen jälkeen julkaistut remasteroidut levyt sisältävät osaltaan boxiltakin löytyviä bonuksia. Itse omistan Grand Funkista myös harmittavan kuluneen alkuperäisen amerikkalaisen vinyylin. Euroopassa levy julkaistiin myös esikoisen kanssa tuplana. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit