Whitesnake: Slip Of The Tongue




Ilmestyessään Slip Of The Tongue aiheutti minulle suuren pettymyksen. Siihen asti bändin kaikki uudet julkaisut olivat voittaneet minut puolelleen. Tällä kertaa se ei enää onnistunut, ja seuraavien 20 vuoden aikana kuuntelin levyn ehkä vain kymmeneen kertaan. Kaikista WS-levyistä se oli minulle kylmin ja etäisin.

Ex-Dio kitaristin Vivian Campbellin lähdettyä bändistä, Coverdale palkkasi hänen tilalle kitaravirtuoosin Steve Vain. Kun toinen kitaristi, Coverdalen biisintekokumppani Adrian Vandenberg ei päässyt sairaustapauksen johdosta lainkaan soittamaan levylle, sai Steve Vai liian paljon levyllä tilaa. Lopputuloksena on kitarasankarin sooloprojektilta kuulostava bändilevy. Coverdale harmittelee 2009 julkaistun deluxe-levyn sisäpussin haastattelussa, että levy menetti osan demojen magiasta ja se olisi ollut maallisempi mikäli Vandenberg olisi soittanut sillä. Vahinko, ettei David vaivautunut antamaan näitä demoja levyn bonuksksi.

EMI on onnistunut loistavasti WS remasteroinneissaan. Alkuajan levyt ovat tosin saaneet sen verran doupingia, että vinyyliharrastaja voi kokea niiden dynamiikan päälle käyväksi. Uusi Slip Of The Tongue CD soi puhtaasti ja autenttisesti. Alkuperäisen kymmenen biisin bonuksiksi on laitettu livevetojen lisäksi sinkku b-puoli Sweet Lady Luck ja pari erikoismiksausta.

Palattuani jälleen kerran uusin korvin vanhan, mutta ei kauhean tutun levyn kimppuun, joudun huomaamaan kuulevani sen erilailla kuin aikanaan. Edelleenkin minua ärsyttää uusi versio Fool For Your Loving (toinen vanha, Ain't Gonna Cry No More, jäi arkistoon). Niiden lisäksi levyllä on kaksi surkeaa, ja kaksi välttävää biisiä. Loput viisi ovatkin sitten niin kovaa kamaa, että niiden tasoisena levy olisi klassikkoainesta. Nyt siitä jäädään muutaman piirun.

Petri Myllylä

 

Tämä levy ilmestyi aikana, jolloin Whitesnake ei todellakaan ollut ykkössuosikkini. Vuonna 1989 Faith No More, Primus, Jane’s Addiction ja monet muut ns. alternative -bändit olivat minulle se kova juttu. Olin toki pitänyt pari vuotta aiemmin ilmestyneestä 1987 –levystä, kuin hullu puurosta tai grunge -mies pipostaan. Pieni kiinnostuksen kipinä oli siis vielä kytemässä Whitesnaken suuntaan. Äänitin levyn kaveriltani ja kuuntelin sitä harvakseltaan. Joskus telkkarista tuli joku listaohjelma jossa Steve Vai nai kitaraansa Fool For Your Loving -videossa. Naureskelin grunge -partaani. Ei voi olla totta moinen touhu.

Kesä kului ja syksy lähestyi. Viattomienlastenpäivänä koittaisi arki armeijan harmaissa. Jotain mukavaa olisi tehtävä ennen sitä. Kaverit puhuivat mukaansa Monsters of Rock -konserttiin Tukholmaan. Pääesiintyjänä oli tietysti Whitesnake ja lämppärin virkaa hoitivat Quireboys sekä silloin maailmalla ison hitin, Unskinny Pop, tehnyt Poison. Muilla Monsters -keikoilla esiintyivät myös Aerosmith ja Thunder. Ei haitannut noiden kahden bändin puuttuminen. Olinhan mukana lähinnä viihtymässä. Laivalla olikin mukavaa – Hej vaan Pernilla!

Whitesnaken keikka oli kuitenkin mielettömän hyvä! David Coverdale oli huimassa iskussa ja nuo suorat ja koukut menivät kaikki perille. Koin tyrmäyksen suurin piirtein joka kappaleessa. Rumpali Tommy Aldridgen esityksessä oli voimaa ja näyttävyyttä. Rudy Sarzo oli tietenkin maailman seksikkäin basisti – Coverdalen mielestä. Adrian Vandenberg todisti upeasti, että jousella soittavia kitaristeja voi olla Jimmy Pagen jälkeenkin. Mutta illan kohokohta oli ”Seven String Sorcererin” -esitys. Steve Vain kitarointi oli upeaa kuultavaa ja katseltavaa Whitesnake -kappaleissa, mutta hänen soolo-osuutensa aikana oli taju mennä. Ei tuosta keikasta tässä enempää, mutta sen jälkeisenä maanantaina oli pakko mennä Hyvinkään Raitalan Radio ja TV:hen ostamaan Slip of the Tongue! Nuo kappaleet toimivat livenä niin hyvin, että niitä oli pakko päästä kuuntelemaan parhaalta mahdolliselta formaatilta, eli CD:ltä.

Pidän levystä edelleen. Nimikappale on, kuin hard rockin Ferrari, ripeä, seksikäs ja voimakas. Voimaballadit Now You’re Gone ja The Deeper The Love, ovat vielä imelämpiä kuin edellisen1987,-levyn vastaavat, mutta levyn rock kulkee vastaavasti vielä reippaammin. Wings of the Storm ja Judgment Day, ovat hienoja biisejä ja Sailing Ships on upeampi, kuin yksikään Led Zeppelinin kappale. Sarzon ja Aldridgen yhteistyö toimii upeasti, onhan tuo pari vähän kuin Amerikan Murray-Powell. Kitarassa on Steve Vai. Ei tuosta muuta.

David Coverdale lauloi Slip of the Tonguella korkeammalta ja vahvemmin kuin koskaan. Miksikäs ei, Coverdalella oli tuolloin uusi vaimo ja elämä kohdallaan. Glenn Hughes, joka muuten laulaa levyllä taustoja, kertoi joskus haastattelussa, että Davidilla ja Tawnylla oli studiossa oma huone, jonka ovessa luki:” Do Not Enter, David”. Glenn ei ollut tuolloin vielä päässyt irti huimeista ja pikku kokkelipäissään hän päätti katsoa mitä oven takana on. Glenn avasi oven ja huoneessa olivat tietenkin David tauolla ja Tawny antamassa Whitesnake -tähdelle oraalista mielihyvää. Glenn ei suinkaan hätkähtänyt tilannetta, vaan totesi brittiaksentillaan: ”David, may I hold Yer Cock?”

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit