Elf: I




Elfistä puhuttaessa monille ensimmäinen mieleen tuleva assosiaatio liittyy varmasti Ritchie Blackmoren Rainbown ensimmäiseen laulajaan, Ronnie James Dioon. Elf oli kuitenkin ihan oikea bändi, jolla oli oikea oma ura jo ennen kuin Deep Purplen mustiin pukeutuva kitaristi loi silmänsä Ronnieen.

Toki Deep Purplella oli näppinsä pelissä Elfin uran eri vaiheissa, oikeastaan lähes alusta asti. Eli siitä, kun Elves muutti nimensä Elfiksi. Tällä vuonna 1972 julkaistulla esikoislevyllä tuottajina toimivat, tuohon aikaan paremmin Deep Purplen basistina tunnettu, Roger Glover ja rumpalimies Ian Paice. Elf oli toiminut Deep Purplen lämppärinä ja ystävyys Ronnien, tai itse asiassa vielä tässä vaiheessa Ronald Padavonan, ja Rogerin välillä syttyi vuoden 1972 Amerikan kiertueella. Ja niin kuin sanonta kuuluu – loppu on historiaa.

Elfin Elf on todella viatonta musiikkia. Ronald pomputtelee vielä tällä levyllä bassoa ja laulelee kaihoisasti. Ronaldin ääni on jo tässä vaiheessa komea ja vahva, mutta siinä on vielä samankaltaista perunaposkisuutta kuin oli David Coverdalen äänessä hänen Deep Purple -uransa alussa. Ronaldin artikulaatio on aivan parasta, jos ajatellaan näitä vanhan polven laulajia heidän nöösipoika vuosinaan.

Ronaldin serkku David Feinstein, josta myöhemmin tuli The Rodsin David Rock Feinstein, soittaa Elfissä kitaraa vielä säästeliäästi tyylitellen. Välillä levyllä vinkuu slidekitara, joskus rokataan vähän rankemmin. Rumpuja Elfissä soitti Gary Driscoll. Pianon takana Elfissä istui Deep Purplen nykyinen kosketinsoitinroudari Mickey Lee Soule. Ronaldin basso ja Mickeyn piano kuljettavat Elfin esikoisen kappaleita vaivattoman kuuloisesti. Parasta kappaletta tältä levyltä on vaikea lähteä valitsemaan, mutta viimeisenä kuultava, jollain lailla progressiivinen boogie, Gambler Gambler on ainakin todella hyvä.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit