Johnny Winter




Rolling Stone lehden Johnny Winteriä ylistävä artikkeli joulukuussa 1968 sai New Yorkin musiikkibisneksessä mukana olleen Steve Paulin ostamaan lentolipun Texasiin ja etsimään käsiinsä artikkelin päähenkilön. Johnny, ja hänen kaksimiehinen Winter-bändi muuttivat uuden managerinsa mukana nopeasti New Yorkiin. Muutaman päivän sisällä heitetyt esiintymiset sellaisten nimimiesten kuin Al Kooperin, Mike Bloomfieldin ja Jimi Hendrixin kanssa varmistivat levy-yhtiöiden kiinnostumisen.

Johnny Winter albumia pidetään erehdyttävästä nimestään ja ison levy-yhtiön sille antamasta runsaasta mainosrahasta johtuen herran debyyttialbumina. Edellisen vuoden bluesalbumiin verrattuna nyt ollaan selvästi tekemässä bluesrocklevyä. Niin rocklevyä kuin mitä henkeen ja vereen bluesmiehiltä vain on mahdollista, lienee oikea ilmaisu. Tämän päivän musiikkigenre jaottelun mukaan Johnny Winterin, tulevan Stevie Ray Vaughan And Double Trouble basisti Tommy Shannonin ja rumpali John "Uncle" Turnerin kakkoslevy menee kyllä taatusti blues-osastolle. 

Sony julkaisi levystä laadukkaan remasteroidun CD:n vuonna 2004. Samalla siihen liitettiin kaksi levyn äänityksistä ylijäännyttä kappaletta, jotka ovat sen verran vahvoja molemmat että jo sellaisenaan antavat hyvän syyn päivittää vanha levy. Remasteroidulle levylle on laitettu lisäksi alkuperäisellä levyllä Johnnyn yksin akustisesti esittämästä Dallasista toinen versio, jossa mukana ovat myös sessioissa mukana ollut tuottaja/säveltäjä/basisti Willie Dixon ja huuliharpisti Walter Horton.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian sen jälkeen LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaaliin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka 1992 perustettu saksainen Speakers Corner Records on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. Yhtiö perustettiin silloin kun LP-levyt katosivat ja itse monien muiden idioottien tavoin myin omani. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sen valmistamisen taitoa. Vaikka se toki on heille bisnestä se tuntuu silti lähes kulttuurityöltä. Laadukkaasti masteroitu musiikki prässättynä paksulle vinyylille, joka on vahvassa levypussissa laadukkaan levykotelon sisällä lämmttää aivan kuten nähdessänijokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit