Johnny Winter




Rolling Stone lehden Johnny Winteriä ylistävä artikkeli joulukuussa 1968 sai New Yorkin musiikkibisneksessä mukana olleen Steve Paulin ostamaan lentolipun Texasiin ja etsimään käsiinsä artikkelin päähenkilön. Johnny, ja hänen kaksimiehinen Winter-bändi muuttivat uuden managerinsa mukana nopeasti New Yorkiin. Muutaman päivän sisällä heitetyt esiintymiset sellaisten nimimiesten kuin Al Kooperin, Mike Bloomfieldin ja Jimi Hendrixin kanssa varmistivat levy-yhtiöiden kiinnostumisen.

Johnny Winter albumia pidetään erehdyttävästä nimestään ja ison levy-yhtiön sille antamasta runsaasta mainosrahasta johtuen herran debyyttialbumina. Edellisen vuoden bluesalbumiin verrattuna nyt ollaan selvästi tekemässä bluesrocklevyä. Niin rocklevyä kuin mitä henkeen ja vereen bluesmiehiltä vain on mahdollista, lienee oikea ilmaisu. Tämän päivän musiikkigenre jaottelun mukaan Johnny Winterin, tulevan Stevie Ray Vaughan And Double Trouble basisti Tommy Shannonin ja rumpali John "Uncle" Turnerin kakkoslevy menee kyllä taatusti blues-osastolle. 

Sony julkaisi levystä laadukkaan remasteroidun CD:n vuonna 2004. Samalla siihen liitettiin kaksi levyn äänityksistä ylijäännyttä kappaletta, jotka ovat sen verran vahvoja molemmat että jo sellaisenaan antavat hyvän syyn päivittää vanha levy. Remasteroidulle levylle on laitettu lisäksi alkuperäisellä levyllä Johnnyn yksin akustisesti esittämästä Dallasista toinen versio, jossa mukana ovat myös sessioissa mukana ollut tuottaja/säveltäjä/basisti Willie Dixon ja huuliharpisti Walter Horton.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen kuitenkin vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka 1992 perustettu saksalinen Speakers Corner Records on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. Yhtiö perustettiin silloin kun LP-levyt katosivat ja minä monien muiden idioottien tavoin myin omani. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sen valmistamiseen vaadittavaa taitoa. Vaikka julkaisutoiminta on toki heille bisnestä se tuntuu sydämessäni silti lähes kulttuurityöltä. Laadukkaasti masteroitu musiikki prässättynä paksulle vinyylille, joka on vahvassa levypussissa laadukkaan levykotelon sisällä lämmittää aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 25.11.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit