White, Hot & Blue




Johnny Winterin vuonna 1976 alkanut yhteistyö blueslegenda Muddy Watersin kanssa palautti kitaristin juurimusiikin pariin.  Muddyn taustabändin kanssa tehty edellinen Nothin' But Blues -levy saa tästä hyvän jatkon. Johnny kasasi vuonna 1977 itselleen täysin uuden kokoonpanon, jonka kanssa hän seuraavan kesän kynnyksellä äänitti tämän levyn.

Tutustuin Johnny Winterin ja Muddy Watersin yhteislevyihin jo 80-luvulla, mutta White, Hot & Blue ja Nothin' But Blues olivat minulle kesään 2010 saakka tuntemattomia. Vuodesta 2004 lähtien olen kuunnellut säännöllisesti Johnnyn musiikkia, ja tutustunut pikku hiljaa kitaristin koko tuotantoon alkaen 60-luvun alun äänityksistä. Kuunneltuani miehen kaikki studiolevyt voin todeta, että White, Hot & Blue on yksi hänen parhaista levyistä. Johnny Winter ei yleensä esittele levyillään kun muutaman oman sävellyksen. Näin on myös tämän levyn kanssa ja yhdeksästä raidasta peräti kuusi on coveria. Niiden joukossa on sellaisia bluesklassikoita kuten Walking By Myself, Last Night ja Messin' With The Kid. 

Vaikka levy koostuu vanhoista bluessävellyksistä, soitannollisesti eletään tuolloista aikaa. Eli kitarassa on sopivasti säröä ja soitannassa munaa. Ainoastaan albumin päättävä Honest I Do menee hiukan siirappiseksi. Mutta sellaisia useat balladit tahtovat olla. 

Kitaristi itse ei kuitenkaan elämänkertakirjassaan Raisin' Cain (suomennettu Rankkaa menoa) anna tälle levylle samaa arvoa kuin mitä itse. Ehkä hänen mielipiteeseen vaikuttaa myös se että hänen bändi hajosi äänitysten jälkeen kun basisti Isaac Sweat, kakkoskitaristi Pat Rush ja juuri palkatta huuliharpisti Pat Ramsey lähtivät omille teilleen. Lähdettyään tien päälle Winter esitti yleisölleen aiemmin kitaristina toimineen uuden basistin Jon Parisin.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit