Rainbow: Ritchie Blackmore's Rainbow




Tämä Rainbown esikoislevy on yksi omista Rainbow suosikeistani. Levyn tuotanto ei tosin vastaa Ritchien aiempien Deep Purple julkaisujen tasoa. Siitä huolimatta levyn lyyrinen tyyli ja melodisuus jaksaa edelleen viehättää minua.


Uskon yhä, että Ritchien ja Ronnie James Dion marraskuussa 1974 alkaneen yhteistyön alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut uuden bändin perustaminen. Luulen tuon päätöksen syntyneen vasta Munchenissä maaliskuussa 1975 levyn valmistuttua. Tällä levyllä kuulee kitaristin halun ottaa askel sivupolulle ja tehdä jotakin aivan muuta kuin Purplea.

 
Useat levyn kappaleet, kuten Man On The Silver Mountain, Catch The Rainbow ja 16th Century Greensleeves ovat kuuluneen laulaja Ronnie James Dion bändien keikkaohjelmistoon. Se on osoitus siitä, että hän ja Ritchie olivat tämän levyn aikoihin kovassa sävellyskunnossa. 

Petri Myllylä


Deep Purplen kolmaskaan kokoonpano ei lopulta ollut Blackmorelle mieluinen, ja muutenkin yhtyeen sisällä oli havaittavissa ristiriitoja. Stormbringerin äänitysten yhteydessä muut eivät lämmenneet Ritchien cover-ehdotukselle. Niinpä Blackmore pyysi Purplen lämmittelijänä toimineen Elfin jäseniä kanssaan äänittämään kyseisen Quatermassin Black Sheep Of The Family –kappaleen singleksi. Singlelle tarvittiin kuitenkin vielä tuolloin myös b-puoli, mutta yllättäen Blackmoren ja laulaja Ronnie James Dion sävelkynästä irtosikin kappaleita albumillisen verran. Levyn äänitysten jälkeen Blackmore palasi soittamaan vielä muutaman keikan Purplen riveissä, mutta lähti sitten perustamaan omaa yhtyettä. Ja loppu onkin historiaa.


Ritchie Blackmoren ensimmäinen soololevy oli aikoinaan varmasti melkoinen yllätys kitarasankarin ystäville. Kappaleilla pääpaino onkin melodioilla, ei kitarasooloilla. Vaikka levyä oli tuottamassa Purplenkin levyiltä tuttu Martin Birch, on levyn yleissoundi valitettavan tunkkainen, vaisu ja demomainen. Jotenkin tästä tulee sellainen mielikuva, että Ritchielle tärkeintä oli levyn tekeminen, ei se miltä lopputulos kuulostaa.


Levyn kappaleet ovat kyllä pääosin hyviä, mutta niiden toteuttamisessa olisi ollut rutkasti parantamisen varaa. Koko projektin alulle pannut Black Sheep Of The Family häviää selvästi Quatermassin alkuperäiselle kitarattomalle(!) versiolle. Purplen You Fool No Onen tyylisesti sovitettu Yardbirdsin Still I’m Sad antaa lohtua niille, jotka haluavat kuulla kitarointia. Myöhemmin keikkaohjelmistoon päässeet Man On The Silver Mountain, Catch The Rainbow ja Sixteenth Century Greensleeves edustavat levyn parhaimmistoa.


Ritchie Blackmore’s Rainbow oli vielä raakile, mutta kyllin hyvä antaakseen Blackmorelle intoa oman yhtyeen kokoamiseen. Viimeistelemättömyys tuo levylle tiettyä viehätystä, mutta se on silti mielestäni yksi Rainbow’n heikoimmista levyistä. Jatkossa oli onneksi luvassa parempaa.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit