Aria




John Paynen ensimmäinen Asia-levy Aqua oli täynnä vanhoja, erilaisille sessioille tarkoitettuja kappaleita. Arialle Payne ja Asian perustajajäsen Geoff Gownes joutuivat kirjoittamaan levyllisen täysin uutta materiaalia. Jo edellisellä levyllä mukana olleet, mutta Aqua-kiertuetta pakoilleet, rumpali Michael Sturgis ja kitaristi Al Pitrelli ovat nyt mukana kokopäiväisesti. Heidän panoksensa kuuluukin soitossa. Sturgisin erittäin tarkka, paikoin jopa kliiniseltä kuulostava, soitto yhdistettynä Paynen bassotteluun luo jämäkän ja komean perustuksen jolle kappaleita rakentaa. Melkoista pohjaa nämä kappaleet tarvitsevatkin. Aria on nimittäin järkyttävän suureksi rakennettu levy. Kertosäkeet hipovat tuon tuosta taivaita eikä ääniraitoja ole todellakaan säästelty silloin kun on katsottu tarpeelliseksi tuottaa normaalia paksumpaa äänivallia. Tätä levyä pitää kuunnella yhdellätoista ja vähintään Finnair-stadionin kokoisessa olohuoneessa.

Singlenä ja videona julkaistu Anytime avaa levyn ja antaa varoituksen siitä mitä on tulossa. Kolmantena ja neljäntenä kuultavat Desire ja Summer räjäyttävät sitten pankin. Noita suurempia kappaleita on vaikea kuvitella. Asiassa on hienointa se, että bändi ymmärtää dynamiikan päälle. Koko aikaa ei paahdeta kaikki nupit kaakossa ja kaikki raidat käytössä, vaan kappaleet ovat täynnä hiljaisempia kohtia, taukoja ja muita yllätyksiä.

Hienoista kappaleista huolimatta Aria on jäänyt minulla hieman muita levyjä vähemmälle huomiolle. Ehkä sen kappaleissa on sittenkin hieman turhan paljon samojen juttujen toistoa. Ehkä näin mahtipontinen musiikki vaatii aivan tietyn mielentilan ja moista pullistelukohtausta ei ole osunut kohdalle aikoihin. Toisaalta Al Pitrellin kitarajutut ovat ehkä hieman eri maailmasta muiden muusikoiden soiton kanssa. Alin hevitausta kuuluu liikaa läpi. Ei Ariaa voi sekoittaa alkuperäisen Asian tekemisiin. Sikäli Arialla Asiasta kehittyi uusi bändi.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit