Arena




Latasin tämän levyn itselleni kauniina kevätpäivänä vuonna 2010. Saman vuoden käännyttyä syksyyn olin kuunnellut levyä useamman kerran, mutta en saannut siitä sellaista kuvaa, jonka olisin osannut sanoin kuvailla.

Päätin istahtaa kotini kuuntelutuoliin, yhdistää iPhone Maranzin stereovahvisimeen ja kuunnella Arena rauhassa ja vain siihen keskittyen. Tällä tavalla vaikeakin levy avautuu. Reilun tunnin mittainen levy liikkuu progressiivisen ja keskitien aikuisrokin välimaastossa lisäten soppaan hiukan eksoottisia rytmejä ja soittimia. Kauniin ja tyylikkään kannen alta löytyvä levy on sopusoinnussa ulkoasunsa kanssa. Vaikka levy on helppo ja vaivaton, sen suurin heikkous on sen tusinan biisin tasavahvuus.

Petri Myllylä

 

Jos Asia oli Arialla löytänyt uuden, oman soundinsa John Paynen toimiessa nokkamiehenä. Arenalla tuo kehitys vain jatkui. Bändi yritti jopa pientä irtiottoa aivan pahimmista aor-kliseistä. Soitinosastolla oli palattu vanhojen perinteisten akustisten soitinten pariin. Tuotantokin levyllä on hieman aiempaa, jos mahdollista, ilmavampaa. Arenalla Asia on enemmän proge kuin aikoihin. Kappaleet ovat täynnä uskaliaita tyylilaji- jne. vaihdoksia. Kuka uskoisi kuulevansa progebändiltä reggaeta?

Arenan kahdella ensimmäisellä raidalla Into The Arena ja Arena tuoksuu hyvin vahvana Carlos Santanan jazz-tupakka. Ei ole siis vaikeaa arvata miltä suunnalta on vaikutteita haettu. Kappaleiden letkeä lattaripoljento toimii valtavan hienosti. Arenan flyygelillä soitettu väliosa ja sen perään soitetut soolot ovat hieno oivallus. Musiikin tyyli vaihtuu, mutta teema pysyy samana. Heaven ja Two Sides Of The Moon ovat silkkaa Paynea, olkoonkin että Geoff Downes on niissäkin toisena säveltäjänä. Yksi levyn massiivisimmista kappaleista on The Day Before The War. Se alkaa aivan proge-metallina, muotoutuen sitten Valkyrian kautta normaalimmaksi Asia-kappaleeksi. Tuo raita osoittaa sen, että Downes ja kumppanit eivät olleet näillä 90-luvun levyillä pelkästään hitin metsästyksessä.

Arenalla on melkoisen eri tyylisiä kitarajuttuja. Se selittyy sillä että levyllä soittaa kolme kitaristia. Entinen Steely Dan –kitaristi Elliott Randall lienee äänessä eniten. Jännittäviä, kuulemma pakistanilaisia, sävyjä kappaleisiin tuo entinen Simply Red –kitaristi Aziz Ibrahim. Aivan levyn alussa kuullaan Hotei Tomayasun soittoa.

Asia vaihtoi 2000-luvulla vähän väliä rumpalia. Ihmettelen miksei tällä levyllä soittanutta Michael Sturgisia pyydetty takaisin. Hänen soittotyylinsä sopii nimittäin mielestäni Paynen bassotteluun kaikkein parhaiten. Miehistövaihdoksista huolimatta Arena kuulostaa erittäin paljon bändilevyltä. Arena lienee minun suosikkini 90-luvun Asia-levyistä.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit