Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin parhaaksi albumiksi jättäen The Beach Boysin Pet Soundsin hopealle ja heidän toisen mestarillisen albumin Revolverin pronssille. Arvio pohjautuu Rolling Stone -lehden vuonna 2003 tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Beatles hidasti 1966 julkaisutahtiaan ja tuona vuonna se julkaisi vain 16 uutta biisiä aiempien vuosien julkaisumäärien ollessa yli 30. Määrä korvaa laadun on Beatlesin suhteen väärä toteamus, mutta sekä 1966 että 1967 vähemmän on silti enemmän. 

Kun Beatles aloitti Sgt. Pepperin äänitykset loppuvuodesta 1966, heidän manageri Brian Epstain kiirehti julkaisemaan bändiltä uutta sinkkua seuraavan vuoden alkuun. Kaksi upeaa Liverpoolista kertovaa biisiä, Strawberry Fields Forever ja Penny Lane olisivat nostaneet minkä tahansa LP:n tasoa, mutta nyt ne irrotettiin sinkkujulkaisuiksi eivätkä näin päätyneen mukaan Kersantti Pippurille. Amerikkalaiset laittoivat ne kuitenkin myöhemmin LP:lle (mutta tästä enemmän Magical Mystery Tourin arviossa).

Vaikka kaksi hienoa biisiä laitettiin singlelle, bändin sävelkynä pelasi, ja sillä oli iso nippu muita, hienoja biisejä äänitettäväksi. Yhdessä George Martinin hienon tuotannon kanssa levystä tuli ainutlaatuinen mastariteos. Sgt. Pepperin arvo ei ole kumminkaan itse kappaleissa, vaan pitkälti sen yhtenäisessä soundimaailmassa sekä fyysisen albumin koko sisällössä. Albumin äänimaisema oli ilmestyessään jotakin aivan uutta ja kyetäkseen siihen bändi tarvitsi kaiken avun Abbey Road studioiden innovatiivisilta taustajoukoilta.

Sain 14-vuotiaana 1979 lahjaksi Beatlesin 1967-70 kokoelman "Sininen tupla". Se toi omaan Beatles diggailuuni uuden näkökulman sillä aiemmin olin kuullut heiltä vain rock ’n’ roll kokoelman sekä perheemme levystöön kuuluneen Love Songs -tuplan. Sgt. Pepper'sin ostin pian John Lennonin murhan jälkeen keväällä 1981. Ihastuin siihen pysyvästi, ja yhä edelleen kuuntelen säännöllisesti levyn useita eri variaatioita. Kuulun niihin joiden mielestä levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa ja on jokseenkin turhauttavaa tuoda siltä esille vain biisi tai kaksi. Omat suosikkini ovat kuitenkin With A Little Help From My Friends, She's Leaving Home sekä yleensä levyn biiseistä suurinta huomiota saaneet Lucy In The Sky With Diamonds (LSD-viite) sekä päätösraita A Day In The Life, joka koostuu kahdesta McCarneyn ja Lennonin keskeneräisestä kappaleesta.

Ilmestyessään kesäkuussa 1967 Sgt. Pepper’s herätti kollektiivista huomiota ympäri maailmaa. Se oli monella tavalla poikkeuksellinen äänilevy. Ensinnäkin se oli rockin historian ensimmäinen levy, jonka mukana tuli oheiskrääsää sekä niin ikään ensimmäinen pop-levy, jonka kansiin painettiin laulujen sanat. Kaiken tämän kruunaa Peter Blaken usein kopioitu kansi, jossa Beatles esiintyy kuvitteellisen Särkyneiden Sydämien klubin bändinä yleisön koostuessa kymmenistä julkisuuden henkilöistä. Levyn kaupallista menestystä kertoo että se pysyi peräti 15 viikon ajan USA:n albumilistan ykkösenä ja oli edellen viiden joukossa kun bändi julkaisi seuraavan albuminsa.

Kersantti Pippurin ilmestymisen aikaan hippiaate eli omaa lyhyeksi jäänyttä huippuaikaansa. Beatles onnistui tällä levyllään ratsastamaan rakkaus- ja ymmärrysaatteen aallonharjalla. Myöhemmin kesän aikana julkaistu single All You Need Is Love summasi täydellisesti ajan hengen. Sgt. Pepper on usein voittanut eri lehtien järjestämät kaikkien aikojen rocklevy äänestykset. Esimerkiksi Rolling Stone -lehti arvioi sen ykköseksi vuonna 2003.

Jo ennen levyn julkaisua bändi aloitti tulevan elokuvansa ääniraitojen äänittämisen. Kersantti Pippurilta ylijäänyt, George Harrisonin Only A Northern Song päätyi sekin elokuvan sountrackille, mutta vasta vuonna 1969.

Vuoteen 1968 saakka Beatles-levyt julkaistiin sekä mono- että stereo-miksauksina. Mono oli tuolloin vielä stereolevyä yleisempi ja sen miksaamiseen käytettiin enemmän aikaa ja myös bändi osallistui siihen. Ehkä siksi sitä pidetään bändin harrastajien keskuudessa näistä kahdesta aidompana. Sgt. Pepperin mono-miksaukseen tutustuakseen ei tarvitse hankkia kallista alkuperäislevyä sillä se julkaistiin osana valkoista The Beatles in Mono -laatikkoa. Ostettuani kyseisen laatikon, huomasin kuuntelevani pelkästään Pepperin mono-LP:tä kaksikanavaisen (2009 painoksen) kerätessä pölyä päälleen (jonka johdosta myin sen). En kuitenkan kuulu niihin jotka ottavat voimakkaasti kantaa toisen puolesta ja toista vastaan. Ne ovat erilaisia, joku biisi tuntuu stereona parempana mutta toisaalta osa biiseistä toimii paremmin monona.  

Kun Sgt. Pepper täytti 50 vuotta kesällä 2017. Tässä yhteydessä levystä julkaistiin kaksi uutta miksausta. Edesmenneen Sir George Martinin poika Giles ehti työskennellä isänsä kanssa esimerkiksi Love-musikaalin soundtrackin kanssa ja hän oli tietoinen ettei isä ollut täysin tyytyväinen levyn alkuperäiseen stereo miksaukseen. Beatlesin jäsenien (ja perikuntien) hyväksymä uusi miksaus on hämmentävän loistava. Abbey Roadin henkilöstö siirsi alkuperäiset 4-raitaiset sessionauhat digitaalisiksi tiedostoiksi jolloin miksattavia kanavia oli useissa biiseissä toistakymmentä. Näistä Giles on saanut kasaan yllättävän erilaisen kuuloisen levyn. Suosittelen tutustumaan! Innostuin siitä niin paljon että hankin siitä myös vinyylin.

Pepperin viisikymmentävuotisjuhlan kunniaksi kasatussa laatikossa on tavaraa koko rahan edestä. Hienon kirjan ja julisteen lisäksi mukana on luonnollisesti uusi stereomiksaus, mutta myös alkuperäinen monomiksaus sekä nippu julkaisematta jääneitä vaihtoehtoisia tai promo käyttöön tarkoitettuja mono-miksauksia. Super deluxe tyyliin mukana on reilun 100 minuutin verran vaihtoehtoisia äänityksiä, joita ei ehkä tule kovin useasti kuunneltua, mutta joiden kuuntelu on kuin pääsisi katsomaan jotakin jännää avaimen rei'iästä.

Giles Martin miksasi osan Sgt. Pepperin materiaalista ensimmäisen kerran monikanavaiseksi osana Love-musikaalia (julkaistiin DVD:nä yhdessä CD:n kanssa). Pääsin kuuntelemaan Pepperin juhlalaatikosta löytyvää monikanavamiksausta vasta 2019 ja sitä ennen olin lukenut siitä suhteellisen kriittisen arvion. Valitettavasti joudun pitkälti jakamaan sen näkemyksen. Giles ja Sam Okellin tekemä miksaus on konservatiivisessa mielessä varman päälle pelattu tapaus. Seikka joka hämmentää sillä Love 5.1 on paljon rohkeampi. Ehkä tiimi halusi saada työlleen vain hyväksynnän ja kun se saatiin he uskalsivat irroitella hiukan enemmän Valkoisen Tuplan ja Abbey Roadin kanssa. Niihin verrattuna Sgt. Pepper 5.1 ei ole mitään mullistavaa. 

Petri Myllylä / 09.10.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit