The Yes Album




The Yes Album on ensimmäinen Yes-albumi, jolla kitaristina toimii virtuoosi Steve Howe. Vaikka hänen osuus biisien teossa rajoittuu Lontoon Lyceumilla äänitettyyn soolobiisiin Clap, on kitaristi selvästi levyn merkittävin sooloinstrumantalisti. Howe toi tullessaan mukanaan monia rockmusiikkiin aiemmin kuulumattomia kitarainstrumentteja, joiden rooli tällä levyllä ei tosin ole vielä kovinkaan merkittävä.

Kahdelle ensimmäisellä levyllään Yes oli äänittänyt pari coveria kuuden oman kappaleen lisäksi. Tällä levyllä se luottaa ensimmäisen kerran vain omiin biiseihinsä. Niiden kestot ovat jo tässä vaiheessa sen verran pitkiä, että levyllä on vain kolme kappaletta per puolisko. Levyn avaa sen pisin kappale, lähes 10 minuuttinen Yours Is No Disgrace, joka antaa kuulijalle heti vaikutelman, että nyt ei esitellä pikkukivoja pop-kappaleita vaan mielenkiintoisia ja kumpuilevia sävelteoksia. A-puolen toinen pitkä biisi Starship Trooper päättää ensimmäisen puoliskon Howen lyhyen Clapin jälkeen. Trooper on oma suosikkini Yes Albumilta. Siinä on kolme eri osaa herroilta Anderson, Squire ja Howe. Oikeastaan koko levy kulminoituu tähän monumenttaaliseen biisiin. Monilla tahtilajien ja tempojen muutoksilla komeileva teos esittelee riemukasta laulua, kitara viiltelyä, tarkkuus lyömäsoittoa, tehokasta bassottelua ja Hammond-paisutuksia.

Vinyylin kääntöpuolen avaava I've Seen All Good People koostuu kahdesta osasta, Jon Andersonin singlenäkin julkaistusta Your Move sekä basisti Chris Squiren säveltämästä All Good People. Levyn päätösbiisi Perpetual Change on kuin vahingossa vuosien kuuntelun myötä noussut yhdeksi omaksi suosikiksi. Samaa en voi sanoa sitä ennen olevasta A Venturesta, joka on mielestäni levyn heikoin biisi.

The Yes Album ei ole progemusaa pelkäävälle musadiggarille millään tavalla ikävä levy. Siihen kannattaa tutustua vaikka olisi mennyt lupaamaan itselleen pysyttelevänsä progen ulkopuolella. The Yes Album on bändin ensimmäinen klassikkokiekko.

Yes-kataloogi sai arvoisensa kohtelun vuonna 2003, kun bändin levyistä julkaistiin laadukkaat remasteroidut (CD-)painokset. Nykymittapuun mukaan The Yes Albumin bonukset ovat kuitenkin niukat sillä mukana on vain kaksi sinkku miksausta sekä Steve Howen soolokappaleen Clapin studioversio. Kuuntelin sen ja levylle päätyneen liveversion useaan kertaan, miettien kumpi olisi ollut minun valintani levylle, jos olisin siitä päätöksestä ollut vastuussa. Yhden livekappaleen liittäminen studiomateriaalin sekaan ei kuulosta levyllä huonolta, mutta olisin ehkä silti päätynyt studioversioon ja jättänyt liven vaikka singlejulkaisun b-puolelle.

Laitettuaan oman Porcupine Tree bändin telakalle Steven Wilson on jatkanut sooloartistina, mutta sen lisäksi aikaa on jäänyt myös useiden progen klassikkolevyjen uudelleen miksaamiseen. Usein näihin projekteihin on kuulunut myös monikavamiksaus. Vuonna 2014 julkaistu Definitive Edition CD+Blu-ray -paketti sisältää Wilsonin tekemän uuden stereo miksauksen molemmilla levyillä. Blu-ray'llä levy on peräti seitsemässä eri muodossa, esimerkiksi vaihtoehtoinen tai instrumentaali albumi, alkuperäinen miksaus. Mukana ovat luonnollisesti jo 2003 julkaistut singleversiot sekä esimerkiksi pidempi versio A Venturesta ja livemateriaalia vuodelta 1971.

Itse ostin Definitive Editionin oikeastaan vain siltä löytyvän monikanavaisen miksauksen takia. Sain ensikosketuksen 5.1 surround ääneen jo videokasettien aikakaudella 1900-luvulla, mutta digitaalisen äänen myötä oma harrastus sai uuden ulottuvuuden. Wilsonin perehtyneisyys sekä progea että varsinkin monikanavaista musiikkia kohtaan on selvä asia. The Yes Albumin monikanavainen miksaus on paikoitellen yllättävänkin kikkaileva ja varsinkin Steve Howen kitara laajentaa äänikuvaa taakse. Dolby Atmos on laajentanut immersiivisen äänen kolmanteen ulottuvuuteen eli katto kaiuttimiin. Ehkä Wilson tai joku muu päivittää jossakion vaiheessa tämänkin levyn.

Petri Myllylä / 03.12.2021

 

 

Yesin tunnistettavat ainekset ovat hyvin kuultavissa. Jon Andersonilla on kirkas ääni, jota tyylikkäitä bassokulkujakin soittavan Chris Squiren stemmalaulu tukee upeasti. Rumpali Bill Bruford soittaa persoonallisesti ja viljelee omituisia iskuja Yesin toisinaan mutkikkaillakin kappaleilla. Steve Howen puoliakustisen Gibsonin omintakeisen soundin tunnistaa välittömästi. Ja vaikka Tony Kaye saikin lähteä tämän levyn jälkeen taitavamman soittajan liittyessä mukaan, hän soittaa koskettimia siten kuin tällaisessa musiikissa pitääkin.

Vaikkei The Yes Album olekaan yhtyeen paras albumi, niin 1970-luvun alun (progressiivisesta) rockista kiinnostuneiden kannattaa silti hankkia se käsiinsä. Se nimittäin antaa mielenkiintoisen vertauskohdan muihin samoihin aikoihin Britannian listoilla juhlineisiin yhtyeisiin. Esimerkiksi Deep Purpleen.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit