Fragile




Kitaristi Steve Howen liittyessä bändiin hän toi mukanaan siihen aimoannoksen soitannollista virtuoosimaisuutta. Hänen vaikutus muihin soittajiin, etenkin laulaja Jon Andersonin ja basisti Chris Squireen sai heidät kaipaamaan laajempaa  äänimaisemaa myös kosketinsoittimilta. Tony Kaye ei ollut kovinkaan innostunut uusista syntetisaattoreista ja hän sai lähteä bändistä ensimmäisen Amerikan kiertueen jälkeen syksyllä 1971.

Steve Howe oli etsinyt bändiin tasokasta kosketinsoittajaa ja sellaisen hän todellakin löysi. Paljon erilaisissa sessioissa soittanut Rick Wakeman täydensi bändin sointia kohti uusia äänimaailmoita. Hammond-urkujen tilalla Fragilella kuullaan  mitä ihmeellisempiä aikakauden ensimmäisten syntikoiden ääniä. Klassisesti koulutettuna muusikkona Wakeman toi bändiin selvästi kuultavan linkin klassiseen musiikkiin. Tästä osoituksena on hänen Cans And Brahms, joka pohjautuu klassisen säveltäjän Johannes Brahms'in neljänteen sinfoniaan. Toisena sooloinstrumentalistina hän nosti bändin kiinnostavuuden uudelle tasolle.

Fragilen tunnetuin kappale on sen avaava, bändin ensimmäinen Amerikan singlemenestys Roundabout. Bändin inhoama editoitua amerikkalainen sinkkuversio löytyy omasta hyllystäni, mutta eihän se pärjää reilun kahdeksan minuutin mittaiselle LP-versiolle, joka on todella maaginen sävellys. Raikkaana kuohahteleva biisi on kitaroiden ja koskettimien välinen jännittävä ilotulitus. Steve Howen akustisella kitaraintrolla alkava biisi lähtee liikkeelle mahtavan kompin voimalla. Rick Wakemanin väliin heittämät koskettimet, Howen (Telecaster?) kitarakomppia tukee Squiren ja rumpali Bill Brudfordin tanakka rytmiryhmä. Andersonin ja Squiren harmonialaulut ovat kuin kirsikka jäätelössä. Täydellinen kappale ja ehdoton klassikko.

Levyn kappaleet voi raa'asti jakaa kahteen ryhmään, joista pienempi koostuu aloitusraidasta Roundabout, eka puoliskon päättävästä Steve Howen todella vahvaa kitarointia sisältävästä jazz-psykedeliamyrsky South Side Of The Sky sekä levyn upealla tavalla päättävästä reilu yksitoistaminuuttinen Heart Of The Sunrise. Nuo kolme ovat kestoltaan selvästi muita pidempiä, mutta niitä yhdistää myös se, että ne ovat syntyneet vähintäänkin kahden muusikon yhteistyönä. Levyn muut kuusi kappaletta ovat kukin vain yhden muusikon käsialaa. Näistä kappaleista minua miellyttää eniten Howen akustisella kitaralla soittama Mood For A Day.

Jos kaikista Yes-levyistä pitäisi valita yksi mukaan autiolle saarelle, ottaisin mukaani Fragilen. Bändi jatkoi kehittymistään tämänkin jälkeen, mutta ei kaikilta osin siihen suuntaan mihin itse (jos olisin bändiä tuolloin kuunnellut) olisin toivonut. Jos sinulla on aikaa uhrata 20 minuuttia tälle bändille, ohjelmoi soitin soittamaan biisit 1 ja 9. Sen jälkeen uskon, että aikataulusi joustaa ja sinne löytyy sopivia Yes-hetkiä.

Fragile on myös kansitaiteensa johdosta merkittävä Yes-albumi. Steve Howe sai huokuteltua kuvataitelija Roger Deanin suunnittelemaan bändille visuaalisen ilmeen, joka tukee heidän musiikkia. Vaikka Yes on sittemmin käyttänyt muitakin suunnittelioita, on juuri Deanin piirtämät levynkannet (myös vuoden 2012) tunnistettavinta Yes-tavaraa. (Dean on tehnyt kansia myös esimerkkiksi Asialle).

Yes-levyt saivat vuonna 2003 arvoisensa kohtelun ja remasteroidut CD-painokset sisältävät hardcore faneja ilahduttavaa bonusmateriaalia. Paul Simonin vuonna 1965 demoama, mutta vasta vuonna 1968 Simon & Garfunkelin julkaisema America oli päätynyt tulevien Yes-muusikoiden käsiin jo vuonna 1967 jolloin he ottivat sen ohjelmistoonsa. Yes'in reilu kymmenminuuttinen versio biisistä lienee äänitetty Fragile-sessioissa syksyllä 1971. Fragilen bonuksena oleva pitkä versio biisistä julkaistiin kumminkin vasta heinäkuussa 1972 osana levy-yhtiön kokoelmalevyä The New Age Of Atlantic.

Kesään 2013 saakka olin kuunnellut tätä levyä pelkästään digitaalisena. Löydettyäni lontoolaisesta divarista sen alkuperäisen englantilaisen vinyylin (sisältää myös vihkosen) pääsin vihdoin kuuntelemaan sen autenttista analogista painosta. Tästä huolimatta olen kiinnostunut myös levyn monikanavamiksauksen kuulemisesta. Tähän minulla ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta sillä se on julkaistu (2002) vain harvinaisessa DVD-A muodssa. Blu-ray'tä odotellessa nautin vinyylilevyn lämmöstä.

Laitettuaan oman Porcupine Tree bändin telakalle Steven Wilson on jatkanut sooloartistina, mutta sen lisäksi aikaa on jäänyt myös useiden proge-genren klassikkolevyjen uudelleen miksaamiseen. Usein näihin projekteihin on kuulunut myös monikavamiksaus. Vuonna 2015 julkaistusta CD+Blu-ray paketista löytyy levy peräti kuudessa eri muodossa. Wilson on miksanut albumin uusiksi sekä ilman laulua että sen kanssa. Niitäkin kiinnostavampi on hänen tekemä monikanavamiksaus. Mukana on myös toinen, 2002 DVD-A muodossa julkaistu monikanamiksaus, sekä kohtuullisen kiinnostavia vaihtoehtoisia ottoja levyn biiseistä sekä. Useiden vastaavien erikoisjulkaisuiden tapaan mukaan on laitettu myös alkuperäisen vinyylin ns. needle-drop.

Petri Myllylä

 

Albumilla Fragile saatiin Yesin viimeisetkin palaset kohdalleen. Mukana on ensimmäistä kertaa kosketinsoitintaituri Rick Wakeman, joka muutaman seuraavan vuoden ajan keikkui Britannian musiikkilehtin muusikkoäänestyksissä mitalisijoilla yhdessä Keith Emersonin ja Jon Lordin kanssa. Kansikuvan taas on maalannut Roger Dean, joka tekikin lähes kaikki yhtyeen levykannet 1970-luvulla.

Levyn avausraita Roundabout on mielestäni yksi Yesin kauneimmista kappaleista. Jatko on kuitenkin sekavampaa. Tärkein syy siihen lienee se, että jokaisella yhtyeen jäsenellä on levyllä "soolonumero", joista tosin kolme on mitaltaan alle kaksi minuuttia ja pisinkin vajaan kolme minuuttia. Varsinaisia koko yhtyeen esittämiä kappaleita levyllä on vain neljä. Klassisen Yesin ystäville nuo neljä tosin sitten ovat niitä klassikoita.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit