Close To The Edge




Marraskuussa 1971 julkaistu Fragile oli Yes'in siihenastisen uran ehdoton kohokohta, albumi josta on vaikea laittaa paremmaksi. Tästä huolimatta kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestynyt Close To The Edge on edeltäjäänsä ehyempi kokonaisuus ja minusta progressiivisen rokin yksi tärkeimmistä albumeista. Se oli Yes'in klassisen kokoonpanon toinen ja viimeinen levy sillä rumpali Bill Bruford siirtyi levyn äänitysten jälkeen kesällä 1972 toiseen proge-ikoniin, King Crimsoniin. Hänen tilalleen pikakomennuksella bändiin tullut John Lennonin Plastic Ono Bandistä tuttu Alan White onkin pitänyt paikkansa aina siitä lähtien jo runsaat 49 vuotta (tosin viime vuodet bändin keikoilla on ollut myös toinen rumpali).

Close To The Edge esitteli monumenttaalisiin ja samalla tavattoman pitkiin biiseihin suuntaavan bändin. Tätä formaattia toistettiin sitten niin pitkään, että muutaman vuoden kuluttua puhjennut punk-sukupolvi nauroi itsensä kipeäksi moisesta tiukkapipoisesta musisoinnista. Tässä vaiheessa biisien sisään saatiin kuitenkin niin paljon erilaisia mutta toisiinsa hyvin sopivia osia että Close To The Edgessä ei ole mitään naurettavaa. Nimiraidan lisäksi vinyylilevyn ykköspuolelle ei muuta mahtunutkaan. Kahdeksantoistaminuuttinen neljään osioon jakautuva teos on kumminkin yllättävän hyvin koukuttava. Tästä huolimatta, linnunlaulujen hyvästellessä kappaleen, kannattaa pitää taukoa ennen kahden seuraavan kappaleen kuuntelua.

And You And I ei ole oikein koskaan avautunut minulle, mutta viime vuosina kun olen kuullut useasti sen 5.1 miksuksen, olen alkanut arvostaa Steve Howen upeaa akustista kitarointia. Levyn kolmas ja viimeinen kappale Siberian Khatru on aina ollut itselleni tämän levyn suosikkini. Joskus se on soinnut jopa päässäni. Ja paljon useammin levylautasella.

Yes-kataloogi sai arvoisensa kohtelun vuonna 2003, kun bändin levyt remasteroitiin. Samalla niille lisättiin bändin hardcore-faneja ilahduttavaa bonusmateriaalia. Close To The Edgen yksi osio, Total Mass Retain editoitiin aikoinaan singlejulkaisuksi ja sen liittäminen levyyn kuuluu tällaisten uusintajulkaisuiden ansaintalogiikkaan. Aivan kuten ennen levyä julkaistu, radiosoittoa ajatellen kosiskelevan lyhyeksi editoitu versio Paul Simonin Americasta. Levyn b-puolen biisien And You And I ja Siberian Khatru vaihtoehtoversiot eivät juuri ihmeitä tarjoa, mutta menevät toki levyn jatkona nekin. Näillä bonuksilla oleva levy löytyy suoratoistopalvelusta nimellä deluxe edition.

Tutustuin Yes'iin teini-ikäisenä 1980-luvulla bändin 90125-albumin myötä ja siitä tuli ensimmäinen ostamani digilevy (kuten CD-formaattia 80-luvulla usein kutsuttiin). Yes'in suhteen pitäydyin formaatissa aina syksyyn 2012 saakka kunnes hankin Atlantic'in alkuperäisistä nauhoista masteroiman (mutta ei välttämättä kokonaan analogisen) Close To The Edgen uuden vinyylipainoksen. En kuitenkaan ole kuunnellut levyä kovinkaan usein sillä pian sen ostettuani levystä julkaistiin Definitive Edition nimen saanut CD+Blu-ray combo, jolla on levystä uudet stereo- ja monikavamiksaukset. 

Oman muusikkouransa lisäksi Steven Wilson on 2009 alkaen miksannut uusiksi useita progen klassikkolevyjä. Hän on erikoistunut monikanavamiksaamiseen ja omien sanojensa mukaan hän tekee miksaamistaan levyistä uuden stereo miksauksen "kaupan päälle". Definitive Edition on Yes-fanille yleensä ja monikanavaista musiikkia harrastavalle erityisesti upea hankinta. Uusien stereo- ja 5.1 miksauksien (myös 10-mimnuuttisesta America) lisäksi tarjolla on single biiseistä promo versioita, koko levystä instrumentaalinen vaihtoehto sekä HD-tasoisena myös Close To The Edgen 1972 tehty alkuperäinen miksaus sekä ns. needle drop eli levy-yhtiön hyllystä otetun, todennäköisesti soittamattoman vinyylistä tehty tiedosto.

Petri Myllylä / 13.12.2021


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit