Tales From Topographic Oceans




Kun Bob Dylan esitteli vuonna 1966 rock-sukupolvelle kahden studiolevyn formaatin, harva osasi kuvitella että jo seitsemän vuoden kuluttua kyseinen formaatti vietäisiin sen äärirajoille. Näin kävi kun Yes julkaisi kuudennen levynsä. Tales From Topographic Oceans'in neljälle levypuoliskolle mahtuu sama määrä biisejä. Vuonna 1973 glam-rock oli jo hiukan hiipumassa, mutta proge myi vielä hyvin. Niin hyvin että tämä levy on Englannin historian ensimmäinen pelkillä ennakkotilauksilla palkittu kultalevy.

Ikäluokkani (s.1965) tavoin löysin vuonna 1983 Yes'in heidän 90125 levyn myötä. Tätä albumia en ole löytänyt koskaan. Mielestäni mikään albumin neljästä biisistä ei onnistu olemaan mestariteos vaan ne kaikki kärsivät ideoihinsa nähden liian pitkästä kestosta. Liian paljon, liian tiivistämätöntä, tekisi mieli sanoa. Viimeisen puoliskon Rituals (Nous Sommes du Soleil) on niistä oma suosikkini. Se on myös levyn ainoa raita, joka päätyi sekä 1980 Yesshows-livellä että paljon myöhemmin kasatulle kokoelmaboxilla Yesstory. 

Progressiiviseen musiikiin kriittisesti suhtautuvat ihmiset eivät taatusti koskaan uhraa 80 minuuttia elämästään tämän levyn kuunteluun. Jos proge on sinun juttu, tartut tähänkin levyyn varmasti avoimin mielin. Kriittisyydestäni huolimatta en voinut vastustaa kiusausta kun löysin 2010 lontoolaisessa divarist sen huippulaatuisen ensipainoksen.

Harrastan monikanavaisen musiikin kuuntelua ja olen ostanut kaikki bändin viisi (2020 mennessä ilmestynyttä) Definitive Edition -pakettia. Tales From Topographic Oceansin suhteen tämä tarkoittaa pullollaan HD-materiaalia olevan Blu-rayn lisäksi kolme CD:tä Steven Wilsonin 2016 miksauksia. 

Petri Myllylä /11.6.2020

 

1970-luvulla noin 40-minuuttisen lp-levyn pituus asetti melko ehdottomat rajat albumin pituudelle. Vuonna 1973 Yesillä ideoita tuntui olevan liikaa kolmeen varttiin puristettavaksi, joten ideoita venytettiin kahden lp:n mittaan. Tuloksena oli Tales From Topographic Oceans, joka koostuu neljästä 20-minuuttisesta kappaleesta.

Levy kuulostaa juuri siltä miltä se paperilla vaikuttaakin eli pitkä(styttävä)ltä. Mukana on toki miellyttäviä melodioita, mutta jokaisen idean pitkittäminen on viety tällä tuplalla yli sietokyvyn. Rick Wakeman turhautui levyn äänityksissä ja etenkin seuranneella kiertueella, ja erosi yhtyeestä.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit