Relayer




Rick Wakemanin lähdettyä (ensimmäisen kerran) Yesistä alkuvuodesta 1974, oli bändi hetken aikaa ilman kosketinsoittajaa. Lopulta tehtävään valittiin omasta bändistään lähtenyt sveitsiläinen Patrick Moraz. Hän liittyi bändiin sen jo valmistellessa uutta Relayer-levyään.  

Levy rakentuu, kuten Close To The Edge, kolmesta kappaleesta, joista ensimmäinen vie koko ensimmäisen levypuolen ja kaksi vajaa kymmenminuttista biisiä jakavat keskenään vinyylin b-puolen. RemasteroidullaCD:llä on mukana bonuksina kaksi single-editointia sekä levyn avaava The Gates Of Delirium ns. raakaversiona.

Vaikka Relayer ei  ole bändille mikään välityö, minusta se ei ole yhtä kiinnostava kuin esimerkiksi samaa kolmen biisin formaattia käyttävä Close To The Edge. Moraz tuo luonnollisesti uutena muusikkona oman vaikutuksensa levylle, vaikka minusta on väärin sanoa hänen muuttaneen bändin suuntaa. Toki hänen soittotyylinsä on selvästi Wakemania jazzmaisempi.

Levyn ilmestyttyä bändi kiersi vuoden 1974 lopussa Pohjois-Amerikassa ja seuraavaan keväänä Englannissa, jonka jälkeen sen jäsenet tekivät kukin omat soololevynsä ennen bändin kesän 1976 kiertuetta. Tuo kiertue jäi Patrick Moraz'in viimeiseksi bändissä. Kesän 1976 kiertueen äänityksistä The Gates Of Delirium ja Rituals päätyivät neljä vuotta myöhemmin julkaistulle Yesshows livelle. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Patrick Morazin soittoa julkaistiin Live Is A Word -boxilla yhteensä kolmen kappaleen verran.

Petri Myllylä

 

Morazin ote instrumentteihinsa on hiukan erilainen kuin valtavan arvostuksen ja jopa palvonnan kohteeksi päätynyt Wakemanin. Relayer albumi on jazzahtavampi kuin yksikään toinen Yesin levy.

Topografisten valtamerienkään jälkeen Yes ei pelännyt levyttää pitkiä kappaleita. Vinyylin A-puolen täyttää The Gates Of Delirium, B-puolen kahden kappaleen ollessa "vain" yhdeksänminuuttisia. Kappaleiden mittaa ei kuitenkaan tarvitse pelästyä, sillä jännite säilyy hyvin koko albumin ajan.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit