Going For The One




Pitkään Yes-musiikkia kuunnelleena olin jostakin syystä jättänyt paneutumatta tähän levyyn. Joskus 90-luvun alussa hankitun neljän CD:n Yesyears-boxin omistajana pidin pitkään pakettia itselleni riittävän laajana. Sittemmin 2000-luvun alussa Yes'in levyt saivat kolmannen julkaisukierroksensa ja hankin niistä klassisimmat hyllyyni. Tämän levyn otin kuunteluun nähtyäni sen lähikirjastoni hyllyssä. Ja hyvä että tein sen!

Going For The One on heti kansikuvaltaan erilainen Yes-levy. Tutun kansitaiteilijan Roger Deanin tilalla on maineikkaan Hipgnosis (Storm Thorgerson & Aubrey Powell) yhtiön viileän rationaalinen tornitalokansi. Kolmiopaneelien kansi on hyvä syy omistaa levy vinyylinä. Aikanaan kaupallisesti loistavasti pärjännyt levy on sittemmin jotenkin jäännyt myöhempinä aikoina unholaan. Tämä on tavallaan pirun ikävä juttu sillä levyllä Yes päivittää omaa olemustaan hienolla tavalla. Vaikka mukana on luonnollisesti saman viisikon tekemien klassikkolevyjen sävyjä, onnistuu se silti olemaan ihan omanlainen.

Levyn avaa Steve Howen rokkaava kitara ja Jon Anderson starttaa laulun lähes robertplantmaisesti. Rick Wakemanin koskettimet ovat hieman taustalla luomassa silti tunnistettavaa äänimattoa. Rock-popmaisen avausraidan jälkeen akustisen kitaran taiturina Howe esittelee yhdessä Jon Andersonn ja Alan Whiten kanssa tekemänsä Turn Of The Centuryn.

Äänitysten aikana Rick Wakeman ja Jon Anderson äänittivät kirkkouruilla ja harpuilla äänityspaikan Vevey nimeksi saanneen kappaleen. Se ei kumminkaan mahtunut mukaan alkuperäiselle levylle, mutta se löytyy viimeisimmän CD-painoksen bonuksena. Samaisia kirkkourkuja lienee äänitetty Parallels-kappaleen introon. Niin upeasti ne soivat etten jaksa uskoa edes Wakemanin syntetisaattoriarsenaalista löytävän moisia muokattuja ääniä.

Alkuperäisen vinyylilevyn kakkospuolen avaava Wonderous Stories oli taatusti ilmestymisvuotensa 1977 yksi yllättävimmistä top-10 hiteistä. Muutamaa vuotta aiemmin bändille ei meinanut rittää biisille yksi levypuolisko ja nyt he saivat kiteytettyä sen alle viiteen minuuttin. Toki levyn päättävä Awaken muistuttaa bändin aiempia teoksia reilun varttitunnin mitallaan. Biisi on yksi bändin parhaista pitkistä kappaleista, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen mikäli se on mennyt lukijalta ohi. Vuoden 2003 CD-painos esittelee kappaleesta myös ns. early versionin nimellä Eastern Numbers. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit