Angry Machines




En ollut kuunnellut Dioa, siis itse bändiä, moneen vuoteen ennen kuin tämä levy ilmestyi. Tämä oli täydellinen heräteostos. Dion edellisen levyn Strange Highwaysin uskalsin hankkia vasta kuunneltuani tämän uutukaisen. Jotain hyvää tässäkin levyssä siis on. Kaikessa Ronnien tekemässä on jotain maagista ja kaikella on tarkoituksensa. Vai onko? Aika paljon loitsuja tämän levyn diggailu vaatii.

Olin yllättynyt kun aikanaan avasin levyn vihkon ja katselin bändikuvaa. Missä on Jeff Pilson? Angry Machinesilla soittaa sama kokoonpano, kuin edellisellä levyllä. Vinny Appice takoo edelleen rumpuja, Tracy G riffittelee yhä rankemmalla kädellä ja Scott Warren tuo koskettimilla vähän väriä levyn tummaan tunnelmaan. Basisti Jeff Pilson huolehtii, että levyllä on riittävästi matalia taajuuksia. Pilson tosin jätti uppoavan laivan jo hyvissä ajoin ennen levyn julkaisua. Harmi, koska hänen soittonsa sopi bändiin erinomaisesti. Pilsonin kirjoittama Stay Out Of My Mind on levyn hienoin kappale, lähes Dio -klassikko.

Strange Highways oli raskas levy, mutta hienoja laulumelodioita unohtamatta. Angry Machines on vain raskas. Melodisuus ja Angry Machines eivät yksinkertaisesti sovi samaan lauseeseen. Tekstiensä puolesta tämä levy jatkaa pohdiskeluja, jotka jo Black Sabbathin Dehumanizer aloitti. Nyt kohderyhmä on ollut vielä selvemmin teinit. Levyn kansi, Don’t Tell The Kids ja Hunter Of The Heart sopivat loistavasti Reginan lukijoille. Jotain vähän vakavampaakin levyltä löytyy. Institutional Man kertoo USA:n vankilajärjestelmästä ja Big Sister lainaa ajatuksia Orwellin 1984 -kirjasta. Mitä jos siskot määräisivät? Dying in America ja This Is Your Life kertovat kaiken oleellisen jo otsikossa. Asiaa Ronniella oli. Esitystapa vain oli sellainen, että montaa kuulijaa, ainakaan uutta, Angry Machines ei Diolle tuonut. Levymerkkikin oli vaihtunut monta pykälää pienemmäksi.

Angry Machines -kiertueelle bassoa lähti soittamaan Larry Dennison -niminen kaveri. Kiertueen ensimmäisellä keikalla Dio soitti uudelta levyltä peräti 4 kappaletta. Myös Black Sabbthia kuultiin 4 biisin verran. Kun kiertue saapui Suomeen, setissä oli jäljellä vain kaksi uutta kappaletta – Double Monday ja Hunter Of The Heart.

Jossain haastattelussa Ronnie väitti, että levylle on äänitetty jotain niin hienoja juttuja, että niitä ei kuule kuin hienoimmilla stereoilla. Onko kukaan kuullut?

Angry Machines- ja To Hull And Back -kiertueiden jälkeen levy-yhtiöstä vihjailtiin Ronnielle, että perinteinen Holy Diver -tyyli sopisi hänelle paremmin. Ronnie ei miettinyt ehdotusta kauaa. Craig Goldy, joka oli soittanut jo vuoden 1987 Dream Evililla, palasi Dion kitaristiksi.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit