Jorn – Over The Horizon Radar
Aina kun kuulen, että Jorn työstää uutta musiikkia, esitän toiveen progesta. Ja yleensä petyn. Arkin tyylisen progressiivisen metallin aika on näköjään ohi. Harmi. Ei hevissä mitään vikaa ole, mutta kahden Ark-levyn perusteella tiedän solistin pystyvän tavallista heviä monipuoliseen ulosantiin.
Miten kävi tällä kertaa? Aika hyvin, sanoisin. Ei musiikki nytkään kovin haastavaa ole, mutta nyt raskaan rokin lisäksi tarjolla on runsaasti koukkuja ja hyviä melodioita. Tällä kertaa ei luoteta pelkästään Jornin mahtavaan säröön ja laulusoundiin.
Nimikappale avaa levyn vahvasti. Ei ole ihan tavallisilla palikoilla tehty. Toisena kuultava keskitempoinen Dead London on yksi suosikeistani. Upea tunnelma. My Rock And Roll tuo mieleen Ronnie James Dion 90-luvun alun musiikin. Tulihan se sieltä taas. Tuo ei missään tapauksessa ollut moite. Ronnie jätti soihdun jälkeensä ja Jorn nappasi sen ja on kantanut sitä hienosti. Tämän levyn perusteella liekin sammumisesta ei tarvitse olla huolissaan. Levyn hienoin biisi ja Hammondista bonus.
One Man War on ilmava, melkein iskelmää. Basso vie, kunnes on kitarasoolon vuoro. Oikein hyvä. Black Phoenixin rumpualku lupailee progea. Nytkö? No ei. Kertsi ei oikein erotu, ei lähde. Jäi piippuun. Special Editionilla on vähän sama vika. Teksti kuulostaa Alessandro DelVecchiolta. Totta, jokainen meistä on ainutlaatuinen ja rajoitettu painos.
Akustisella kitaralla alkava, melkein mystiseltä kuulostava, Ode To The Black Nightshade on Rainbow-biisi jota Blackmore ei tehnyt, mutta joka hänen olisi pitänyt soittaa. Kappale kasvaa huomaamattomasti ja on yksi tämän levyn kohokohdista.
Kitaralla ja koskettimilla kompattu Winds Of Home voi olla oodi Norjalle. Niin sen otan. In The Dirt on jännä. Se kuulostaa 80-luvulta, mutta on toteutettu modernisti. Tarttuu ja jää päähän soimaan. Kuka pystyy enää nykyään laulamaan vakuuttavasti:”I’m in the dirt without you beibi”? Jornilta käy.
Believerin musiikki toimii. Säkeistöt ovat hyvät, mutta kertosäe on taas vähän väkisin puserrettu. I’m a rockerin sijaan I’m a rock’n’roller olisi toiminut paremmin. Vai olisiko ollut liian ilmeinen?
Viimeiseksi raidaksi on lisätty Faith Bloody Faith, joka oli Jornin panos viime vuoden euroviisukarsintoihin. U2 tulee ensimmäisenä mieleen. Erikoinen lopetus levylle, joka kokonaisuutena on parasta Jornia aikoihin.
Tero Honkasalo