Unearth – The Wreched, The Ruinous
The Oncoming Storm taisi olla Unearthin toinen kokopitkä. Se tiputti leuan lattiaan kesällä 2004. Omalle kohdalle ei ollut osunut bändiä, joka yhdisti metallin ja hardcoren yhtä tehokkaasti. Anthraxin riffejä yhdistettynä Slayerin kaahaukseen ja väliin Biohazardin hokemapätkiä. Toimi kuin tauti. Muutama levy eteenpäin ja arvioitavaksi tuli Watchers of Rule. Oli aivan parhautta. Vei jalat alta. Oli kova!
Extintion(s) ilmestyi 2018. Se jäi vähälle kuuntelulle. Ei se huono ole. Ehkä vähän enemmän sellainen perushyvä. Pystyvät parempaan. Näin ainakin olen sitkeästi uskonut. The Wreched, The Ruinous on odotettu levy. Unearthilla, niinkuin kaikilla yhtyeillä, jotka nyt levyjään kiivaaseen tahtiin ulos markinoille puskevat, oli aikaa hieroa siitä juuri niin hyvä kuin halusivat. Tuottaja Will Putney auttoi hinkkaamisessa. Tuli hyvä, ehkä paras.
The Wreched, The Ruinous julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Oli melkoinen ameeba kiinniotettavaksi. Otin silti. Soundit ovat jämäkät toisaalta hyvin selkeät. Kaikki kuuluu. Biisi on melkoista tykittelyä, särmiä riffejä ja jopa tilutteluksi laskettavaa kitarointia. Laulu on onneksi tuttua ankaraa ärjyntää. Trevor Phipps ei ole alkanut hempeilemään niin monen metalcore-solistin vanavedessä. On edelleen kunnollista. Itselleni tuli yllätyksenä, että biisin sävelsi basisti Chris O’Toole. Alkuperäisen kitaristin Ken Susin jätettyä yhtye, sävellysvastuuta on ollut syytä jakaa. Tosin aiemmin bändi ei ole pahemmin krediittejä jakanut tai kertonut. Kaikki musiikki on laitettu yhtyeen piikkiin. Kitaristi Buz McGrath lienee kuitenkin pääosin vastuussa musiikista.
Entäs ne muut biisit. Paljon on osia. Välillä kaahataan. Sitten jarrutellaan. Rumpujen taa palannut Nick Pierce soittaa ihan eläimenä. On hänellä muistaminen näissä teoksissa. Kuunnelkaa Cremation of the Living, niin tiedätte mitä tarkoitan. Tai Eradicator, tai… Raskas Dawn of the Militant on todella kova. Paras lienee silti jätetty viimeiseksi. Theaters of War olisi saanut olla sinkku. Toisen singlen Mother Betrayalin alku ja Aniara ovat osoitus, että osaavat soittaa kitaroitaan myös kauniisti. Maailma on aika nätti paikka, ainakin vielä. Into the Abyss kertoo siitä mikä meitä odottaa. Sanoma tällä levyllä on tyly. Maapallo on menossa päin helvettiä, se on tekemässä sitä juuri nyt ja me olemme mukana. Vielä se voidaan kuitenkin pelastaa, eikä kyydistä tarvitse hypätä kenenkään. Keinoja on. Unearth kantaa kortensa kekoon. Jos ette usko Gretaa, kuunnelkaa tämä levy. Ja toimikaa!
Tero Honkasalo