Caligula’s Horse – Bloom
Australiasta tulee näinä päivinä erinomaista modernia progressiivista metallia tai vaihtoehtoista rockia. Karnivoolin, Dead Letter Circuksen ja muutaman muun jälkiä seuraten kuuluisuuteen on laukkaamassa Caligula’s Horse. Yhtyeen kotipaikka on Brisbane. Sen pistivät alulle kitaristi Sam Vallen ja laulaja Jim Grey, joka kuuluu myös Arcanen, toisen progressiivista musiikia esittävän ryhmän kokoonpanoon. Paljon bändejä, solisteja harvassa. Caligula’s Horse alkoi kaksikon projektina alkuvuodesta 2011. Ensimmäisellä, perustamisvuonna ilmestyneellä, Moments from Ephemeral City -levyllä he soittivat ja lauloivat kaiken. Pari vuonna myöhemmin levykauppojen hyllyille tuli The Tide, the Thief & River’s End -niminen teemalevy. Musiikki oli kaunista, mutta synkähköä tai vähintään alakuloista.
Caligula’s Horse menee edelleen tyylillisesti samaan karsinaan kuin maanmiehensä. Soitto on vahvaa, kenties paikka paikoin aika teknistä, monimutkaisuudesta huolimatta groove on väkevä ja laulu menee korkealta ja kovaa. Vokaalit eivät ole pelkkää kiekumista, vaan niistä kuuluuvat myös Jimin jatsiopinnot. Tsekatkaa vaikka levyn päättävä Undergrowth. Paikka paikoin musiikillisesti ollaan samalla pelikentällä Musen ja vastaavien kanssa. Eli sitä radiokelpoisuuttakin on mukana siitäkin huolimatta, että tämän levyn paras kappale, massiivinen Dragonfly kellottaa yli yhdeksän minuuttia.
Bloom on nimensä mukainen julkaisu. Caligula’s Horse on puhjennut kukkaan. Bändin tunnistaa luonnollisesti itsekseen, mutta musiikki on aiempaan synkistelyyn verrattuna ihan jotain muuta. Jim on melko tuore isä ja se kuuluu levyltä. Ei, hän ei ole valvomisesta ja vaippojen vaihtamisesta puhki, vaan pikemminkin isyyden ylpeydestä täynnä virtaa ja intoa. Niinpä tämä levykin on värikäs ja eläväinen. Se on positiivinen. Se on voimaannuttava. Tämä antaa enemmän kuin ottaa. Aika paljon luvattu, mutta aidosti tämän levyn kuuntelemisesta tulee hyvälle tuulelle. Kuunnelkaa keinuttava Rust jos ette usko.
Aiemmilla levyillä lauluosuudet oli hierottu täydellisiksi studiotekniikkaa hyväksikäyttämällä. Nyt mukana on runsaasti inhimillisyyttä. Fiilis voi syntyä, ja niin aika usein käy, virheestä. Niinpä lauluja ei ole korjailtu, vaan mukaan on otettu tunnelmaltaan parhaita, mahdollisimman pitkiä, ottoja ja pätkiä. Kaiken korjaamisen sijaan luonnollisuus voisi olla seuraava iso trendi musiikissa, progressiivisessakin.
Tämä arvio on vuodelta 2015
Tero Honkasalo