Metallica – 72 Seasons
Lähdetään siitä että uteliaisuus voitti. Metallican 11. kokopitkä 72 Seasons piti kuunnella heti tuoreeltaan. St.Anger oli viimeinen jonka hankin ilmestymispäivänään. Sen jälkeen ei ole levykaupassa tarvinnut käydä odottamassa tämän 1981 perustetun veteraanibändin tuotoksia, kiitos suoratoiston. Sori Lars.
Miksi sitten kiinnosti? Jonkinlainen teini asuu edelleen sisälläni ja se haluaisi kokea Ride the Lightningin ja Master of Puppetsin löytämisen tunteen uudelleen. Kyllä, olen niitä joiden mielestä ennen oli paremmin. Ennen Metallica soitti thrash metallia, eli kunnollista.
Nyt on metallia, tai ainakin heviä, koko levyn 77 minuutin mitta. Kappaleita on mukana 12. Ei niitä varsinaisesti liikaa ole. Pitkä biisi ei ole pakosti huono. Nämä ovat valitettavasti liian täynnä tyhjää. Ennen Kirkin sooloja soitetaan näppäryysnäytteen taustaa jo tovi ja ikäänkuin varmuuden vuoksi sitä jatketaan vielä kauan Hammetin siirryttyä muualle. Kuulemma tuottaja Greg Fidelman ja Lars Ulrich valitsivat soolot. Levyn soundeista voi arvata, että Greg oli mukana jo edellisellä, ja yhtälailla liian pitkällä, Hardwired…-levyllä. Niin ne soolot, keikoilla Kirk soittaa ne joka tapauksessa miten sattuu. Ihan sama siis. Eivät ole häävejä, sanovat kitaristit. Toisaalta ovat näihin kappaleisiin juuri oikeanlaisia, sanon minä. Ei ole hienosteltu. Ja tietenkin on wah wah. Kuinkas muuten?
Ensimmäinen single Lux Æterna antoi viitteitä 80-luvun alun musiikin muisteloista. Aika useat vertaavat Diamond Headiin. Itselleni tulee jostain syystä Queen-laina Stone Cold Crazy mieleen. Enemmän ehkä tunnelma ja tyyli. On sellaista suoraan soitettua vanhan Motörheadin henkistä. Muutenkin erilaisia vertailuja vanhoihin, siis Load ja eteenpäin, kappaleisiin voi tehdä koko levyn ajan. Tämä on sellainen The Best of Post Black Album Riffs -kokoelma. Ei tästä klassikoksi ole, mutta on tämä Rob Trujillon aikakauden toistaiseksi paras Metallica-levy. Onhan sekin jotain. Menenkö siis ostamaan? En varmaankaan.
Tero Honkasalo