Dream Theater – Dream Theater
Jo edellisen A Dramatic Turn Of Eventsin kohdalla kirjoitin eheytyneestä yhtyeestä. Nyt Dream Theaterin jäsenet hokevat tuota kaikissa haastatteluissaan. On ollut varmasti melkoinen helpotus, että ”uusi” rumpali Mike Mangini on sopinut bändiin kuin se kuuluisa hansikas käteen. Dream Theater on tämän kokoonpanon toinen levy ja mielestäni se parempi. Bändi soittaa taas progea.
Yhtye on puhaltanut yhteen hiileen koko levyn tekoprosessin ajan. Idiksiä on saanut esittää kaikki. Lopputuloksesta on vastannut kitaristi John Petrucci. Hänellä on kokemusta tuotantovastuun ottamisesta ja ajalta jolloin bändi oli taipuvainen kompromisseihin. Nyt se miellyttää taas kokonaisvaltaisesti itseään. Se kuuluu. Dream Theater on jopa yllättävän vapautuneen kuuloinen levy. Se on melko perinteinen progelevy. Siitä muistuttaa tuo kannessa näkyvä kuun pimeä puolikin. Pahin metallin runttaus tuntuu nyt olevan tältä erää ohi. James LaBrien annetaan laulaa taas ärjymättä. Sehän hänelle parhaiten sopii. Laulua levyllä voisi olla jopa enemmän, mutta ehkä yhtye tietää parhaiten mikä heille sopii.
Jos lauluraitoja on säästelty, soittoa levyllä piisaa. Levy alkaa disneymäisellä False Awakening Suitella. Sinkkulohkaisu The Enemy Inside on kasvanut kuuntelukertojen jälkeen, vaikka aluksi kuullostikin hieman normityöltä. The Looking Glass on paljolti velkaa vanhalle Rushille. Kauhuleffaintrolla alkava Enigma Machine on levyn rokkaavin ja irtonaisin raita. Irtonaisella tarkoitan sitä että tällä instrumentaalilla bändi menee eikä meinaa. Mahtiballadit The Bigger Picture ja Behind The Veil olisivat joskus saattaneet mennä yhtenä mammuttiopuksenakin. Surrender to Reason on levyn toinen Rush-hetki. Along for the Ride osoittaa, että neljään minuuttiin mahtuu kaikki mitä progekappaleessa pitää olla ja päälle vielä popahtava kertosäe ja vähän koristeellisia köörejä.
Dream Theaterin päättää päälle 22-minuuttinen Illumination Theory. Ja taas – Rush! No kyllä se Dream Theater -vaihdekin sieltä löytyy. En tiedä kenen käsialaa on pitkähkö jousiosuus. Moisia vähemmän kuulee nykyään. Se on upea! Veikkaan kosketinsoittaja Jordan Rudessin olevan sen takana. Erityisen hienoja ja raikkaita soittojuttuja kuullaan kappaleen jälkimmäisellä puoliskolla. Progea, jos se ei vielä tullut selväksi, siitä tässä on kyse. Levy päättävä pianosoolo vielä korostaa tuota. Antaa jonkun muun ryhmän soittaa metallia.
Tämä arvio on vuodelta 2013
Tero Honkasalo