Monuments – The Amanuensis
Kyllähän vaihtamalla paranee. Ainakin jos muutos vie yhtyettä eteenpäin. Brittiläisen progemetalliryhmän Monumentsin solisti Matt Rose oli pari vuotta sitten ilmestyneen Gnosis-levyn kiertueen jälkeen sitä mieltä, että muu porukka ei tee töitä ihan yhtä ahkerasti kuin hän ja pakkasi kassinsa. Yhtyeen kitaristi Josh Browne soitteli jenkkiläisen Peripheryn kiertuekitaristina jonkun tovin. Joka tapauksessa yksi plus monta on paljon ja progepiirit Atlantin molemmin puolin sen verran pienet, että Peripheryn entinen laulaja Chris Barretto on nyt Monumentsin ääni. Siitä päästään tähän yhtyeen toiseen kokopitkään.
The Amanuensis on tavallaan teemalevy, mutta ei sitten kuitenkaan. Sillä on parikin inspiraation lähdettä. Toisaalta yhtye oli kiinnostunut kirjailija David Mitchellin romaanista Cloud Atlas, toisaalta levy kertoo Samsara-elämänkierrosta, ympäri mennään, yhteen tullaan -tyyyppisestä ajattelusta. Progemetallissa, niin kuin progessa yleensäkin, on tapana viljellä ja kasvattaa erilaisia musiikillisia teemoja. Juuri niin Monuments tekee. Yhtye kuulostaa levyltä valtavan tiukalta, mutta samalla orgaaniselta. Salaisuus piilee siinä että yhtye hylkäsi studiossa kaikki tekniset vempaimet joilla soitto saadaan kuulostamaan jämptimmältä kuin se oikeasti on. Monuments kuulostaa nyt levyltä samalta kuin keikalla. Ei huono homma lainkaan.
Kappaleet ovat tyyliltään aika lähellä samaa kuin mitä kuultiin jo Gnosiksella. Samoin kuin debyytillä, mukana on hieman pelkistetympiä biisejä, sellaisia joiden mukana voi melkein napsutella sormiaan, ja niiden vastapainoksi on sellaisia joita kuunnellessa on parempi pitää sormensa nyrkissä ettei riko niitä. Monuments soittaa välillä vaikean kuuloista musiikkia, mutta saa sen kuulostamaan helpolta. Yhtye on hoksannut, että jos soitto-osuus on yksinkertainen, sen päälle on solistin helpompi laulaa hienompia juttuja. Aina ei tarvitse osoittaa olevansa korttelin kovin karjuja. Sekin osasto Chrissiltä onnistuu, mutta se ei ole nyt levyllä pääosassa. Laulu on yksi instrumenteista ja sitä käytetään nyt yhtä hyvin muitakin. Barretton ääni on sielukas ja kaunis samalla kun se on brutaali ja aggressiivinen.
Monuments käyttää musiikistaan termiä ProGroove. Se pitää aika hyvin sisällään sen mistä tämä yhtye on tehty. Progesta ja groovesta. Vaikka The Amanuensis on selvästi progressiivinen metallilevy, sen parhaat kappaleet ovat muuta. Atlas ja Horcrux käyvät ihan täydestä tanssilattiakamasta. Rankemmasta mättämisestä pitäville voi suositella avausraitaa I The Creator ja toiseksi viimeisenä kuultavaa I The Destroyeria.
Tämä arvio on vuodelta 2014.
Tero Honkasalo