Architects – The Classic Symptoms Of A Broken Spirit
Vuoden 2018 Holy Hell oli hemmetin kova levy. Sitten Brixtonin Architects vaipui itseltäni vähän unholaan. Muualla bändi löi läpi isosti. Bändin metalcore oli ehkä vakuuttavampaa kuin kertaakaan aikaisemmin heidän 2004 alkaneen uransa aikana. Toki bändin tyyli oli muuttunut. Se on sitä kehitystä. Kestä se. Alun kimuranttisuus oli vaihtunut raskaiksi iskuiksi. Murjovia riffejä ovat aina soittaneet. Soittavat vieläkin.
Viime vuonna ilmestynyt For Those That Wish to Exist oli huikea menestys ainakin bändin kotimaassa. Listaykköseksi nousivat. Tuo levy oli kuitenkin yhtyeen itsensä mielestä jonkinlainen välivaihe. Seuraava albumi oli jo mielessä. Toisaalta metallihommissahan on taottava silloin, kun rauta on kuumaa. Studioon ja uutta tekemään.
For Those That Wish to Exist alkoi jousilla. The Classic Symptoms Of A Broken Spirit alkaa jollain Atarin pelikonsolia muistuttavalla soundilla. Nyt jousia ei kuulla. Deep Faken riffi on väkevä. Matalalla möyritään. Lauluosasto yllättää. Linkin Park? Tear Gas jatkaa siitä mihin edellinen raita jäi. Iso on kertosäe. Mahtuuko edes stadionille? Spit The Bone ja sitten jostain tulee mieleen Bring Me The Horizon. Hyvä groove. Sähköä on. Kuulostaa silti yllättävän elävältä.
Stadionit näillä on mielessä. Burn Down My House on raskas ja surumielinen. Stendarit esiin ja käpälät heilumaan. Living Is Killing Us ja Jesus Jones. Juu, tätä osastoa on tehty jo 90-luvulla. Silloin, kun oltiin nuoria. When We Were Young on Spotifyn soitetuin raita tältä levyltä. Sillä on onkin hyvin nuorten miesten uhoa ja vimmaa. Rähinä tekee hyvää. Kertsi on vähän varhaisaikuinen.
Jne jne. The Classic Symptoms Of A Broken Spirit on täynnä raskaita riffejä, isoja kertosäkeitä, vähemmän metallia ja vielä vähemmän mitään corea. No okei, vanhojakin aikoja muistetaan. Jonkinlainen uskottavuus pitää säilyttää piireissä. A New Moral Low Ground ja Be Very Afraid rokkaavat ihan kovaa. Ei olisi varmaan ollut ihan pakko. Tämän bändin fanit ovat tottuneet muutokseen. Ainakin he jotka ovat tänne asti seuranneet. Tämä on kuitenkin jo levy numero kymmenen. En tästä aivan hemmetin hemmetisti innostunut, mutta odotan jo innolla seuraavaa.
Tero Honkasalo