Porcupine Tree – Closure / Continuation
Tätä levyä ei pitänyt tulla. Kun Steven Wilson lähti Porcupine Treestä soolouralle vuoden 2009 The Incident-levyn kiertueen jälkeen hän sanoi, että bändi on jatkossa telakalla ja uuden musiikin tyyli, jos sitä ikinä tulisi, oli hänelle arvoitus. Hän oli kyllästynyt metalliin ja bändimeininkiin. Jossain vaiheessa hän ilmoitti, että PT on nyt loppu. Mies oli sooloartisti. Sooloyhtyeen tyyli ja kokoonpano muuttuivat vähän jokaisen kiertueen myötä. Homma pysyi tuoreena. Porcupine Treen parasta ennen oli mennyt jo ennen 2012 ilmestynyttä Octane Twisted -liveä. Miksi sitten ollaan tämän levyn äärellä?
Äänittivät salaa musiikkia. Eivät hiiskuneet muille. Eivät edes basistilleen. Ensimmäiset sessiot olivat jo 2011. Wilson, Gavin Harrison ja Richard Barbieri sävelsivät kimpassa. Aiemmin Wilson oli ollut pääasiassa vastuussa musiikista, sanoista ja kaikesta yhtyeen konseptiin liittyvästä. Colin Edwin työnnettiin tai lipui syrjään. Basistin osa on joskus sellainen. Syyskuussa 2021 saivat tämän valmiiksi. Marraskuussa fanien suut olivat vaahdossa. Porcupine Three oli tullut takaisin. Vitsi, eivät olleet vaihtaneet nimeään, mutta jäljellä oli enää kolme, three.
Harridan-single alkaa väkevällä bassokuviolla. Laulu on vahvasti efektoitu ja jotenkin salamyhkäistä. Harrison ja Barbieri ovat ennallaan. Viimeistään kertosäe on tutun kuuloinen. Uutta tekivät, päätyivät jonnekin Fear of the Blank Planetin paikkeille. Se metalli on mukana! Ha! Ihan tutulta kuulostaa.
Of the New Day on monta pykälää rauhallisempi kuin edeltäjänsä. Sellaista Lazarus-osastoa. Arkisempi tällä kertaa. Rats Return alkaa kunnon rytinällä. Siitä rauhoitutaan laulamaan säkeistöt ja kertsi ennen uutta rytinää. Onhan tätä kuultu, mutta niin vain toimii, että lisää haluaa kuunnella. Ovat pitäneet kappaleet sopivan lyhyinä.
Ja kun olen tuon kirjoittanut, Dignity on ensimmäinen iso teos. Ja taas alkaa tutun kuuloisesti. Vai olenko vain kuunnellut niin monta kertaa? Se on sanottava, että tämä levy vaatii totuttelua. Se on kestänyt aikaa, eikä ehkä ole vieläkään kokonaan auennut. Sitä odotellessa, kuunnelkaa bassolinjoja.
Herd Cullingin tarina vie Amerikkaan ja Area 51:n tienoille. On hirviöitä ja vaikka mitä. Melkoinen progemetallimonsteri on biisikin. Ehkä suosikkini. Seuraavana kuultava Walk the Plank ei ole. Jos haettiin jotain Sleep Togetherin kaltaista, se ei ihan onnistunut. Jos taas jotain muuta, se onnistui. Levyn jännin biisi. Melkein jatsia. Tai on se, jos niin sanotaan.
Jos ostat vain tavallisen CD:n, seitsemäs raita, jollain tapaa rauhaton, mutta kovin proge, Chimera’s Wreck on levyn viimeinen. Suoratoistoista sitten lisää. Oikeinko? Ei minusta. Ennen Wilson oli fyysisten julkaisujen puolella.
Steven Wilson oli ennen musiikkimaailman Risto Reipas. Sellainen suoraselkäinen kaveri. Oli rehdin maineessa. Sanoi asiat niinkuin ne hänen mielestään olivat. Nyt kertoo, että tämä on Porcupine Treen paras levy. Uskotko?
Tero Honkasalo