Allman Brothers Band (The) – At Fillmore East
Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 49. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stone -lehden tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.
Bill Grahamin New Yorkin keikkapaikalla 12. ja 13. päivänä maaliskuussa 1971 äänitetty At Fillmore East oli Allman Brothers’in kolmas julkaisu. Kahden kriitikoiden ylistämän mutta kaupallisesti huonosti menestyneen studiolevyn jälkeen neljästä keikasta koostettu konserttilevy nähtiin levy-yhtiössä järkevimmältä vaihtoehdolta breikata bändi. Kun bändin manageri ja heidän Capricorn levymerkin pomo sai vielä Atlantic-yhtiön (joka omisti Capricornin) Jerry Wexlerin ymmärtämään että levypuoliskon mittaiset jammittelut ovat julkaisemisen arvoisia, levy singahti välittömästi listoille ilmestyttyään heinäkuussa 1971.
Vuosikymmenienkin jälkeen useat fanit haluavat pitäytyä At Fillmore Eastin alkuperäisessä vinyylijulkaisussa, joka oli vahvalla omalla panoksellaan aloittamassa tuplalivelevyjen boomia. Bändi halusi luonnollisesti levylle myös sellaista materiaalia, jota se ei ollut aiemmin julkaissut. Levyn alkuperäinen US-painos alkaakin kolmella coverilla, mutta tekee sitten dramaattisen suunnanmuutoksen 19-minuuttisella, tempoa vaihtelevalla ja telepatiaa lähentelevällä You Don’t Love Me’lla. Avausraita Statesboro Blues äänitettiin kakkoslevyn sessioissa, mutta se jäi tuolloin julkaisematta. Alkujaan Blind Willie McTellin 1928 säveltämä biisi napattiin Taj Mahalin esikoislevyltä. Hän äänitti siitä ensimmäisen versionsa yhdessä Ry Cooderin kanssa liidaamansa Rising Sons’in kanssa jo 1965, mutta Allmanin versio pohjautuu Taj Mahalin esikoislevyn, elokuussa 1967 purkitettuun versioon, jolla slide kitaraa soittaa loistava Jesse Ed Davis. Mutta niin loistava on myös Duane Allmanien slide-työskentely että ainakin itselleni bändin versiosta on tullut se ”oikea”. Allmanien osoittama vaivaton vuorovaikutuksellisuus on ilmiömäistä esimerkiksi sellaisilla biiseillä kuin Hot Lanta ja Memory Of Elisabeth Reed. Koko neljännen levynpuolen mittainen Whipping Post on ainoa poiminta esikoislevyltä ja se on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä juurirock-esityksistä.
Itse en ole koskaan omistanut At Fillmore Eastin legendaarista vinyyliä. Kuuntelin albumin ensimmäisen kerran vasta 1990-luvun lopulla lainattuani kirjastosta Polydorin 1992 julkaiseman The Fillmore Concerts, joka sisälsi alkuperäisen levyn biisit sekä Eat A Peach ja Dreams-kokoelmalta löytyneitä Fillmore biisejä. Näiden joukossa oli viimeisen illan viimeisenä biisinä kuultu Drunken Hearted Boy, jolloin lavalla on kolmantena kitaristina biisin säveltäjä Elvin Dishop, kolmantena lyömäsoittajana Johnny Winterin rumpali Bobby Caldwell sekä pianistina Steve Miller. Esityksen päätyttyä New Yorkissa oli auringonnousun aika sillä päivällä keikkapaikka oli tyhjennetty pommiuhkauksen takia ja siksi ohjelma oli laahannut tunteja jäljessä suunniteltua. Fillmore Concerts tupla-CD on erittäin suositeltava ja bändin fanille enemmän on vain yksinkertaisesti enemmän.
Allman Brothers esiintyi kolmen illan (11.-13.3.) aikana kuusi kertaa, kahtena ensimmäisenä iltana keskimmäisenä esiintyjänä Johnny Winter Andin päättäessä illat. Kuten tavallista päiväkeikan setit ovat iltoja selvästi lyhyempi, noin tunnin mittaisia. Vuonna 2014 julkaistu kuuden CD:n boxi The 1971 Fillmore East Recordings laajentaa edelleen 1992 julkaisua ja sisältää kahden viimeisen päivän kaikki neljä settiä kokonaisuudessaan (ensimmäisen illan nauhat lienee uusiokäytetty sillä päivän annista ei ole koskaan julkaistu yhtäkään nuottia. En tiedä kenen piti tuottaa livelevy, mutta tuottaja Tom Dowd saapui paikalle viime hetkellä ennen ensimmäisen päivän ensimmäistä keikkaa vain koska hän oli keskeyttänyt Euroopan lomansa Roomassa ja Pariisissa oli satanut lunta. Hän oli lentänyt persuksilleen kun bändi oli kutsunut lavalle puhallinorkesterin, joka ei hänestä toiminut lainkaan. Seuraavana iltana puhaltajista oli paikalla vain heidän hyvä ystävä, saksofonisti Rudolph ”Juicy” Carter, mutta At Fillmore Eastille ei päätynyt ainuttakaan hänen puhallusta. (Fillmore Concertin Hot ’Lanta tulee aiemmalta illalta ja sillä Juicy on mukana). Viimeisenä iltana lavalla ei ollut Dowdin toiveesta yhtäkään puhaltajaa.
The Fillmore 1971 Recordings sisältää myös kokonaisuudessaan jo 2006 Eat A Peach deluxe editionin bonuslevynä julkaistun Fillmore Eastin päättäjäisillan 27.6.1971 viimeisen vedon. Kaikki viisi Fillmore Eastin keikkaa miksattiin monikanavaisena ja myydään kolmen Blu-ray’n pakettina. Kolmantena pakettina kauppoihin tuli LP-laatikko, joka ei kuitenkaan sisällä kaikkia keikkoja kokonaisuudessaan.