Aerosmith – Toys In The Attic
Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 224. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stone -lehden tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyä. Vaikka itse en listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.
Ennen vanhaan kun levy-yhtiöt tekivät bändien kanssa pitkäkestoisia sopimuksia, ne odottivat bändin breikkaavan viimeistään kolmannella pitkäsoitolla. Aerosmith ei ollut lunastanut kahdella ensimmäisellä levyllään kaikkia siihen asetettuja odotuksia. Kolmatta levyä lähdettiin tekemään yhdessä napinvääntäjä Jack Douglasin kanssa asenteella ”nyt-tai-ei-koskaan”. Bändi soittaa levyllä hämmästyttävän tiukasti yhteen kuulostamatta liian kliiniseltä. Voisi olettaa tämän levyn äänityksiin käytetyn edeltäjiään enemmän sekä aikaa että vaivaa.
Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1980 Columbia julkaisi bändiltä sen ensimmäisen (noin tuhannesta;-) kokoelmalevyn Greatest Hits, jolle tuli tältä levyltä vain hitit Walk This Way ja Sweet Emotion. Niiden seuraan levy-yhtiö olisi voinut hyvinkin laittaa myös aloitusraidan Toys In The Attic sekä levyn päättävän kauniin ballaadin You See Me Crying. Mielikuvituksen ja mielipuolisuuden ajama nimiraita hyppää kuulijan syliin hi-hatin, musertavan riffin ja ärisevän laulun saattelemana. Rennompi Uncle Salty ei ole sekään heikko raita; huorista, sutenööreistä ja kamanheittäjistä kertova biisi kuuluu edellämainittujen lisäksi levyn ehdottomiin helmiin. Sessioista ylijäännyt Beatles-cover Helter Skelter päätyi vuonna 1991 julkaistulle Pandora’s Boxille.
Toys In The Attic on mielestäni bändin useista hyvistä levyistä se paras, ja uskon sen olevan ehdoton helmi jokaisen rockfanin levyhyllyssä. Myös sellaisen, joka ei voi kestää bändin uuden tulemisen aikana 80-, 90- ja 2000-luvulla tekemiä mahtipontisia voimaballadeja. Itse huomaan kuuntelevani useammin sen paikoin kulunutta alkuperäisvinyyliä kuin peltirasiaan pakattua CD:tä. Kaupallisesti vuosikymmenen loppuun mennessä nuukahtanut nelikanamusiikki herätettiin henkiin 2000-luvun alussa SACD:n lanseerauksen myötä. Alkuperäisen quadrophonic-LP:n saa itselleen 20 eurolla mutta 2003 julkaistun 5.1 superaudiosta saa maksaa yli 150 euroa. Ehkä levystä tehdään joskus juhlalaatikko, joka sisältäisin monikanavamiksauksen vaikka Blu-ray’llä.