Demon – Invincible
Demonilla on hieno logo. Se on vetänyt minua aina puoleensa. Ennen kuin laitoin Invinciblen soimaan muistelin kuunnelleeni yhtyeen 80-luvun levyjä niiden ollessa tuoreita. Jotenkin bändi ei silloin vakuuttanut. En ole niihin palannut. Tyylinsä muistan. Ensin oli liian NWOBHM ja sitten muuttui pikkuhiljaa AOR:ksi. Oli liian kiltti, ollakseen mitenkään paha. Nykyään Ghost tekee hyvää tiliä Demonin reseptillä.
Demon ei ole muuttunut. Mutta olenko minä? Invincible alkaa vähän vetelästi. In My Blood ei ole hyvä ensimmäinen biisi, vaikka sitä kuinka edeltää Intro. Joku eniten Ghostilta kuulostava Rise Up olisi ollut parempi vaihtoehto. In My Blood muistuttaa, että taustalaulu on ollut Demonille tärkeä juttu.
Invincible on hyvin rakennettu kokonaisuus. Jos siis pääsee yli sen seikan, että heikoimmat kappaleet on laitettu alkuun. Raskaasti soivasta Ghost From The Pastista eteenpäin Demon parantaa liki kappale kappaleelta. Puoleen väliin levyä sijoittu Hole In The Sky on parhautta. On raskas, ilkeä ja häijy. Osaavat sittenkin.
Jos Demonin tyyli vaihtui uran alkuvuosien aikana, tällä levylläkin se elää. Koskettimet tekevät Cradle To The Gravesta ja Breaking The Silencestä melkein Magnumin kaltaista kevytprogea. Dave Hill on solistina tyyliltään vähän sellainen tarinankertoja. Forever Seventeen tuo hänestä esiin tunteellisen puolen. Vanhojen muistelu aiheuttaa sellaista.
Tero Honkasalo